Lue keskustelun säännöt.
Miksi en osaa käsitellä suurkatastrofeja? Miksi koen tarvetta siihen?
First World Traumatization
18.11.2016 |
En ole henkilökohtaisesti ollut kokemassa esim. tapaninpäivän tsunamia tai Estonian uppoamista, mutta minulle on jäänyt traumoja niistä? Välillä tulee jaksoja, jolloin koen ahdistusta enkä pysty olemaan ajattelematta ja hakematta koko ajan informaatiota, haastatteluja ja kuvia, videoita yms. suurkatastrofeista.
Mutta vaikka kävisin yksityiskohtaisesti läpi laajoja aineistoja, en koe tiedonjanoani sammutetuksi.
Sitten ymmärsin, etten kai tunnekaan tiedon- vaan ymmärtämisenjanoa. Minua ahdistaa, etten ymmärrä miltä suurkatastrofissa oleminen tuntuu, mitä se tarkoittaa ihmisille. Tunteet ovat iso osa sitä mitä koen.
Jos en saa purettua tunteita liittyen suurkatastrofiin, koen etten ole saanut "katharsista" ja ahdistus jää päälle. Olen toki itkenyt paljon esim. katsoessani videoita itkevistä ihmisistä, jotka ovat olleet suurkatastrofissa, mutta en silti ole saanut revittyä tarpeeksi tunteita ulos itsestäni. En osaa selittää paremmin.
Kärsinkö tavallista enemmän kollektiivisesta traumatisaatiosta? Haluan ottaa osaa niihin ja ahdistun, kun osallisuus jää liian "vaimeaksi".
Ainoa tie ymmärrykseen olisi, että joutuisin itse kokemaan suurkatastrofissa olemisen. Tietenkään en toivo sellaista, mutta se olisi ainoa tapa saavuttaa riittävä ymmärrys. Vai olisiko? Ymmärtävätkö suurkatastrofissa olleet ihmiset itsekään, mitä ovat kokeneet?
Kommentit (6)
Luulen, että nuo suuret katastrofit ovat asioita, joita kukaan ei voi koskaan kyetä täysin käsittämään. Ne ovat jotain niin suurta ja järkyttävää. Kun jotain sellaista tapahtuu, nousee vain kysymys "miksi". Ja siihenkään ei ole olemassa mitään vastausta.
Nämä myös ovat sellaisia asioita, joita ei oikein välttämättä edes voi kuvata sanoilla. Ainakin omassa elämässäni on ollut joitain sellaisia suuria tapahtumia, joiden kuvailemiseen eivät mitkään maailman sanat riitä. Eli jos katastrofista selvinneet käsittävätkin katastrofin olemuksen jotenkin syvemmin, niin voi olla, etteivät he osaa sitä silti pukea sanoiksi mitenkään tyhjentävästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että nuo suuret katastrofit ovat asioita, joita kukaan ei voi koskaan kyetä täysin käsittämään. Ne ovat jotain niin suurta ja järkyttävää. Kun jotain sellaista tapahtuu, nousee vain kysymys "miksi". Ja siihenkään ei ole olemassa mitään vastausta.
Nämä myös ovat sellaisia asioita, joita ei oikein välttämättä edes voi kuvata sanoilla. Ainakin omassa elämässäni on ollut joitain sellaisia suuria tapahtumia, joiden kuvailemiseen eivät mitkään maailman sanat riitä. Eli jos katastrofista selvinneet käsittävätkin katastrofin olemuksen jotenkin syvemmin, niin voi olla, etteivät he osaa sitä silti pukea sanoiksi mitenkään tyhjentävästi.
Jatkan vielä. Ehkä miksi-kysymykseen toisinaan on vastaus. Joidenkin luonnonkatastrofien voi ajatella johtuvan siitä, että tänne ei vain mahdu miljardeja ihmisiä. Tuhoamme tämän pallon, koska meitä on liikaa. Luonto siis tavallaan yrittää pistää meille vastaan.
Ajattelin lähinnä ihmisten aiheuttamia suuria katastrofeja, kun kirjoitin tuosta miksi-kysymyksestä.
Ymmärrän. Sama juttu itsellä. Näen näistä painajaisia ja tunnen suurta ahdistusta. Terapeutti sanoi joskus , että olen vain erityisen empaattinen. Eipä siitä mitään hyötyä ole kylläkään että noilla päätään vaivaa, ellei jotenkin kohdenna sitä ahdistusta toimintaan.
Suurkatastrofit on järkyttäviä ainoastaan siinä vaiheessa jos alle 100.000 kuolee
Mä olen miettiny et mitä varten meillä Suomessa aukaistaan tukipuhelimia kun esim. Haitissa maa vähän tärisee. Ihan käsittämätöntä. Jengi pahoittaa mielensä ja itkee että heitä pitäisi nyt lohduttaa. Se ainakaan mitään empatiaa ole. Empatiana sen voisi ottaa jos olisi jollain tapaa reaalimailmassa kosketuksissa kärsivien kanssa. Silloin myötäeläminen olisi ihan ymmärrettävää. Ymmärtäisin tukipuhelimen jos kyse olisi ydinaseen käytöstä tai että komeetta on tekemässä täysosuman palloon tai katastrofissa on omaisia jne. joka vaikuttaa konkreettisesti omaan elämään. Silloin voikin vähän kyyneltää ja paska hakata. Tuo on huomion varastamista hädänalaisilta. Lahjoita vaikka viltti sitä tarvitsevalle katastrofin uhrille äläkä käperry itse siihen lohdutettavaksi.
Kuulostaa vähän siltä, että sulla on liian helppo elämä, kun joudut tuollaisia miettimään.
Itselläni on vähän erilainen suhtautuminen tuollaisiin uutisiin. Kun kuulen uutisissa, että 4000 on hukkunut Välimerellä, kuulen sisäisen Linkolani sanovan "Ei riitä mihinkään."