Mitä enemmän mietin asiaa, sitä enemmän minusta tuntuu, että kumppani

toivoisi minun menettävän kaiken... Lapsuuden ja nuoruuden paras ystäväni oli minulle kamalan kateellinen milloin mistäkin. En muista, miten sen ymmärsin ja missä vaiheessa, mutta ilkeily oli todella masentavaa ja ahdistavaa. Kateuden hän myönsikin jossain vaiheessa.
Tämän ilkeilyn johdosta mielenkiintoni ystävää kohtaan väheni ja lopulta laitoin välit poikki häneen. Emme ole jutelleet vuosiin, enkä voi sanoa katuvani päätöstäni. Hyvät hetket muistan kyllä aina, ja niitä ikävöinkin. En mitään muuta...

Olen nyt siis parisuhteessa, mutta en voi kovin hyvin. Varallisuustilanteemme ovat täysin erilaiset, minulla on paljon omaisuutta verrattuna kumppaniin. Asian olen tuonut ilmi vain olemalla iloinen siitä, mitä rahoillani saan. Ei kai minun tarvitse tukahduttaa ilon tunteitani siksi, että joku saattaa ärsyyntyä siitä?

Mitä enemmän olen seuraillut kumppanin suhtautumista minuun, sitä enemmän minusta tuntuu, että hän on kateellinen :( Hänestä huokuu vähättelevä fiilis, hän ei koskaan kehu kotiani tai ylipäätään sano mitään kivaa mistään, mihin liittyy raha. Ei tietenkään itse myönnä kateuttaan, mutta minkä ihmeen takia hän sitten panttaa kauniita sanoja, kehuja, joilla saisi minut iloiseksi? Kotini on kaunis eikä mitenkään omituisen persoonallinen sekasotkuviritelmä. En kuvittele, että kumppani itse valitsisi tasan samat ratkaisut, värit, kuosit, mitä ikinä, mutta kai sitä nyt näkee, onko joku kaunista vai ei. Mutta kumppanin kommentit ovat vain jotain epämääräistä, laimeaa.

Minulle parisuhde tai ystävyys ei ole mikään asetelma, jossa kilpaillaan omaisuudesta, rahasta ja sen sellaisesta. Kuitenkin minullakin on oikeus puhua rahasta ja hankkia asioita, joita tarvitsen — tai ihan vaikka vain haluan.

Minusta tuntuu, että syvällä sisimmässään kumppanini toivoo minun menettävän kaiken mitä omistan, jotta en voisi enää ärsyttää häntä iloitsemalla asioista, joita hän itse ei tällä hetkellä saa.

Kamala tunne, ja vielä kamalampaa on vain miettiä, että missä vika on oikeasti. Minua melkein jopa hävettää. Tuntuu, että olen kuitenkin tuonut liikaa esille asioitani. Että pitäisi vain olla hiljaa. En ole esittänyt kumppanilleni, ettei minulla ole ongelmia. Hän tietää, että niitäkin on. Joihinkin ongelmiin syön lääkkeitäkin, josta siitäkin kumppani on tietoinen. Silti tunnen tehneeni jotain väärin, olleeni leuhka tai jotain, vaikka tavallaan tiedän ettei se ole totta ollenkaan.

Kellään muulla samoja kokemuksia/ajatuksia?