Lakkasin olemasta se nk. beigeen pukeutuva tikkitakkinainen - voin paremmin kuin ikinä!

Kai kaikki tietävät sen tietyn naistyypin, sen joka pukeutuu joka juhlallisuuksiin säädyllisesti, heidät tunnistaa tikkitakeista ja saapikkaista ja heillä on viimeisimmät pelit ja releet? Käytös on yhtä teatteria, mistään ei olla näkyvästi eri mieltä ja viimeiseen asti pidetään kuorta yllä eikä sinne verhon taakse näe millään. Etäisyyden lisäksi tämän naisen kanssa on mahdotonta puhua mistään syvällisestä.

Olin sellainen viime hetkiin asti, kunnes totesin, että nyt riittää. Kaikki lähti siitä, kun käväisin varastossa ja löysin viisi vuotta vanhat vaatteeni odottamasta - mustaa, violettia, hiukan Lisbeth Salanderin ja Harley Quinnin tyylisiä vaatteita. Mielipiteitä tuosta tyylistä on monia, mutta sovitellessani niitä koin valaistumisen - ja heitin itse tekemäni kahleet ja naamiot romukoppaan ja päätin repäistä. Ei enää teatteria, ei enää mukisematta kaiken paskan nielemistä käytöstapojen taakse verhottuna. En vain pysty olemaan sellainen sisustus- ja muotilehdistä revitty nainen, joka stressaa kaikkea ulkoista eikä mieti mitään muuta kuin kaiken rahallista arvoa. Haluan sen oikean minäni takaisin esiin.
Ensiksi luovun tästä tylsästä ruskeasta tukasta, joka saa mut näyttämään ennen aikojaan vanhentuneelta kotiäidiltä ja värjään sen lähiaikoina jollain repäisevällä. Sitten lentää nää rakennekynnet roskikseen. Seuraavaksi haluan omat ripseni takaisin, koska omanikin olivat riittävän hyvät ennen laittoa, en tosin sure jolleivät ne kasva takaisin. Kunnioitan edelleen ihmisiä, mutta jatkossa kohtelen heitä kuten he kohtelevat minua. Asuntoni taas laitan sellaiseen järjestykseen kuin todella haluan enkä sellaiseen että se näyttä hyvältä instassa.
Selkäranka, sinä palasit!