Diapeetikko on onnellinen!

Olen näillekin kaikille torikadun ihmisille avoin tuossa sokeritautiasiassani ja joka vielä ei tiedä niin kerron seuraavan kerran kun käyn siellä, että minä olen diabeetikko. Muista sairauksistani he tietävätkin jo ja ovat todell auttavaisia ja huolehtivaisia. Ihanalta tuntuu aina heidän seurassaan kun pitävät huolta minusta <3. Uskon, että ovat tukena kun muutenkin ovat tukena ja välittävät. Olen heille todella kiitollinen. Siitäkin olen kiitollinen kun ymmärtävät myös erikoisuuttani ja erikoisia juttujani eivätkä moiti eivätkä arvostele, vaan ymmärtävät, että jokainen on sellainen kun on. Tämä on hyvin tyypillinen asenne mormoneille noin yleisesti ottaen, tämä erilaisuuden hyväksyminen.

Myös muissakin piireissä ja kerhoissa ja ryhmissä joissa käyn, minut hyväksytään ja olen suosittu, minua myös monet auttaa ja tukee toosi paljon ja minun puolella ollaan eikä erilaisuuttakaan pahalla katsota. Voin ja saan olla sellainen kuin olen, kukaan ei painosta olemaan toisenlainen. Kun olin peruskoululainen, niin opettajat koettivat painostaa minua käyttäytymään toisella tavalla koska arvelivat ettei minua tämmöisenä hyväksytä sitten kun olen aikuinen, mutta toisin kävi. Eläkkeelle jäin ja kaikissa porukoissa mihin nyt eläkeläisenä olen hakeutunut, minut on hyväksytty sellaisena kuin olen. Uskon, että Jumalalla on ollut sormensa pelissä eli Jumala on tiennyt, etten minä voi kaikessa olla normaali ja niinpä hän johdatti minulle ihmiset, jotka hyväksyy ja ymmärtää ja tämä on Jumalan antamaa lahjaa kaikki.

Tänään en siis ollut torikadulla enkä muuallakaan vaan ihan vaan kotona. Heräsin, mittasin verensokerini, tein aamupalaa, söin ja merkkasin ylös kaiken mitä söin ja tiskailin hieman astioita ja nyt tulin blogiin kirjoittamaan. Odottelen vierasta saapuvaksi, ystäväni toiselta paikkakunnalta tulee. Hän asuu samalla paikkakunnalla kuin missä asuu myös serkkuni ja joskus kun menen sille paikkakunnalle niin hengailen heidä molempien kanssa. Ovat minua nuorempia mutta todella hyvää ja mukavaa seuraa ja serkkuni voi saada myös tuosta minun ystävästä hänkin itselleen ystävän. Sitten meillä on yhteinen ystävä. Ehdottomasti aion heidät tutustuttaa toisiinsa. Kyllä minä olin silloin 13-vuotiaana vuonna 1996 onnellinen kun tuo serkkuni syntyi ja olen ollut koko hänen ikänsä jollakin tavalla, joskus enemmän ja joskus vähemmän hänen elämässään mukana ja nähnyt hänen kasvavan jo siitä asti kun hän oli vauva. Myös tänä päivänä serkku on minulle tärkeä, rakas ja suuri ilon aihe josta olen kiitollinen.