Onko vaikeita lapsia oikeasti?
Onko vaikeita lapsia vai vaan kasvatuksessa epäonnistuneita äitejä, miettii täällä kolmen lapsen äiti, jonka esikoinen on nyt ekaluokkalainen. Hän aloitti uhmaamisen jo tasan yksivuotiaana hakkaamalla päätänsä seinään. Kaikki vaiheet sen jälkeen ovat tulleet voimakkaammin kuin sisarruksille, uhmaa uhman perään. Hän on myös helposti aggressiivinen kotona, vaikka meillä ei fyysistä kuritusta käytetä. Sisarruksiin käyttää henkistä väkivaltaa ja on suunnattoman kateellinen luonteeltaan, vaikka on saanut aina saman jollei jopa enemmänkin kuin he. Ulkomaailmassa hän on hyvin sosiaalinen, kovin pidetty kaveri ja viimeiseen saakka vieraskorea. Äitinä tämä on kamalaa. Rakastan lastani, mutta tämä loputon uhma uuvuttaa. Onko tämä normaalia vai kasvatanko tulevaisuuden narsistia (suvusta löytyy taipumusta). Loppuuko tämä ikinä? Onko joku teistä saanut avun perheneuvolasta?
Moi! Meillä myös esikoinen on ollut valtavan uhmakas aina. Ainoa lohtu on se, että mitään varsinaista murrosikää ei sitten tullut: tuo uhmakkuus kun on niin tuttua jo vanhasaan. :) :(
Miten monesti sitä on tullut mietittyä, miten huono ihminen olen, kun en kykenen olemaan tasapulisesti yhtä rakastava kaikkia lapsia kohtaan. Luonnollisesti lapsi ei ole saanut yhtä paljon positiivista huomiota kuin toiset. Mutta ehkä huomiotta jättäminen onkin sitten oikea keino. Ainakin professorin mielestä: http://perheopas.fi/tata-kasvatusvinkkia-tarvitset/