Olen sosiaalinen, mutta en kestä vapaa-ajallani päämäärätöntä sosiaalisuutta - onko muita?

Eipä sitä terapeuttisen analyyttistä kohtaamista oikein saa ilman sitä hengailua ja yhdessäolemista. Sellainen tyyppi on aika raskasta seuraa.

Minusta on tylsää kun ei voi olla ihmisiä joiden kanssa pystyisi toisinaan heittämään aivot narikkaan ja toisinaan puhumaan syvällisesti. Tai no mieheni on sellainen, mikä on hyvä.

Itse olen vähän samanlainen. Töissä juttelen päivät pitkät ja olen koko ajan oikein skarppina. Mutta kun pääsem kotiin niin en jaksa jutustella turhia vaan tykkään vaan olla hiljaa.

Miehen kanssa toki juttelen päivän kuulumisia ja muuta, mutta hän on ainoa poikkeus.

Suht harvoin kaipaan oikeasti työn ulkopuolella ihmiskontaktia. Tykkään vaan olla, en pälättää kahvilassa jonkun kanssa pari tuntia. Yhden ystävän kanssa on kiva juoda vähän alkoholia ja jutella kaikkea maan ja taivaan välillä, mutta hänkin on nyt armeijassa niin eipä olla nähty nyt kuukauteen.

Mä oon samanlainen! Teen työkseni vielä työtä jossa joudun/saan kohdata paljon ihmisiä ja vapaalla en enää jaksa.

Mulla on paljon tuttuja ja puhun asioistani avoimesti tiettyyn rajaan adti. Tämän rajan ylitän vain puolisoni ja parin ystävän seurassa. Ystäviä on vain pari ja tapaan heitä harvoin koska koen että se riittää, en jaksa vain hengailla vaan nautin oikeista keskusteluista rauhassa. Jos tapaamisia taas on hurjan tiheästi, en jaksa syttyä keskusteluun.

-T

Vierailija kirjoitti:

Eipä sitä terapeuttisen analyyttistä kohtaamista oikein saa ilman sitä hengailua ja yhdessäolemista. Sellainen tyyppi on aika raskasta seuraa.

Ap korjaa. Minulla on siis tätä terapeuttisen analyyttista seuraa kyllä, mutta heidän rinnallaan suurin osa muista tuttavista näyttäytyy turhina (jos noin rumasti voidaan sanoa). Ja tämä on toki ikävä asia. 

Ja kyse ilmeisesti onkin se, että minulle intohimo taitaa olla nämä "raskaat keskustelut", koska niistä saan vain tyydytystä.

Onneksi meikäläisiä on muitakin. 

Minulla sama juttu. Töissä minulla on reilu 60 työkaveria päivässä ja vapaa-aikana harvoin haluan tavata muita ihmisiä. Asun aviomiehen kanssa ja hänen seura riittää sekä nautin yksinolosta :)

Tarvitsen yksinoloa ja omaa rauhaa, että jaksan olla muiden kanssa.

Mulla oli sama tilanne, kun työskentelin ihmisten parissa. Vapaa-ajalla ei jaksanut enää turhaa länkytystä. Kun vaihdoin alaa ja teenkin töitä ylhäisessä yksinäisyydessäni, musta on kiva tavata ihmisiä ja jutella ihan mistä vaan maan ja taivaan välillä. 

Vähän sama, sellainen kevyt kuulumistenvaihto ei yleensä juuri kiinnosta, vaan lähinnä väsyttää. Livenä siis, mutta toisaalta läheisteni kanssa viestitellään jatkuvasti ja paljon, eikä se ole minusta yleensä yhtään rasittavaa.

Kasvokkain tavatessa tykkään mieluummin jutella ns. oikeista asioista. Siksi olenkin aika huono ns. laajentamaan ystäväpiiriäni, koska se toiseen tutustuminen yleensä vie aikaa - on paljon mielenkiintoisempi jutella niiden jo olemassa olevien ystävien kanssa.

Yleensä ystävien kanssa saadaankin aika helposti aikaan kaikkia osapuolia kiinnostavia keskusteluja, mutta joskus menee small talkin puolelle. Tässä taannoinkin kuuntelin, kun kaverini kertoi kaverinsa koirista oikein pitkään... Siinä vaiheessa tuli vähän sellainen olo, että eikö meillä todellakaan ole mitään oikeaa puhuttavaa. Miksi helvetissä pitäisi jaksaa kuunnella juttua jonkun tuntemattoman ihmisen koirista? 

Minä myös. Ja ylimielisenähän minu tietysti pidetään, koska pidän niistä rajoistani kiinni oman hyvinvointini vuoksi.

Mulla on välillä yksinäinen olo kun olen yksin,mutta enemmän mua ärsyttäisi jos joku kaveri pyörisi tässä seurana koko ajan keskeyttämässä ajatukseni. Jos mulla olisi ystävä, joka ei välitä kotini siisteydestä (puhdasta mutta aina tavarat levällään jos en erikseen siivoa vieraita varten), joka voisi vaikka istua sohvalla lukemassa ja juttelisimme välillä jostain oikeasti mielenkiintoisesta, niin olisin todella onnellinen.

Ap on introvertti, me pidämme syvällisyydestä ja valikoimme seuramme tarkkaan :)

Läsnäolo on se juttu eli jos näkee useinkin tärkeää ihmistä, jutut voi ollla juteltu jo "valmiiksi", niin voit jakaa hetken myös hiljaisuudessa. Se on jakamista.

Mutta sitten taas kivat jutut syntyy joidenkin kanssa kuin itsestään. Maan ja taivaan välillä tyyliin. Jos ei ole nähty aikoihin, on paljon puhumista.

Päivitetään tilannetta tai tuntemuksia.

Homman ydin on rehellisyys. Joidenkin seurassa ei tarvitse feikata, jos tunnet ihmisen hyvin, sen kanssa sujuu jopa hiljaa istuminen tai matkustelu.

Joistain ihmisistä saa energiaa, toinen taas on energiasyöppö.

Vierailija kirjoitti:

Ap on introvertti, me pidämme syvällisyydestä ja valikoimme seuramme tarkkaan :)

Saan kaikissa testeissä kuitenkin tulokseksi olevani ekstrovertti. Luulen, että olen ambivertti. Hyvä ääripäissä,  surkea välimuodossa. 

Ap

Olen samanlainen! Työssäni olen tehtävieni puolesta esillä, puhun paljon, viihdyn työkavereiden seurassa enkä pelkää työssäni kohtaamisia vaan saan usein kiitosta vuorovaikutustaidoistani.

Mutta vapaa-ajalla en välitä suoraan sanoen nähdä juuri ketään, paitsi puolisoa ja perhettä. Harrastan mieluiten yksin tai puolison kanssa. Harva tietää, että olen lähes erakko työni ulkopuolella. Pidän analyyttisestä keskustelusta ja usein tuntuu etten saa ihmisiltä mitään, vaikka kuuntelen ja keskustelen heidän mielenkiinnon kohteista. Olen älykäs ja minulla on laaja yleistieto, joten keskustelu on minulle helppoa, mutta jos tiedän entuudestaan että keskustelu tulisi olemaan "hyvää päivää kirvesvartta" tasoa, en jaksa vaivautua.

Minulla on muutama ystävä, joiden kanssa pääsen keskusteluissa nopeasti syvemmille tasoille ja koen saavani myös itse jotain. Puoliso yritti suhteemme alkutaipaleella saada minua tutustumaan kaveripariskuntien naisiin, muutamasta totesi, että tulet varmasti hänen kanssa juttuun. No, tuli melkein riita kun kotiin päästyämme sanoin, että kuinka hän voi arvioida niin väärin sen millaista keskusteluseuraa kaipaan. :D 

Vierailija kirjoitti:

Olen samanlainen! Työssäni olen tehtävieni puolesta esillä, puhun paljon, viihdyn työkavereiden seurassa enkä pelkää työssäni kohtaamisia vaan saan usein kiitosta vuorovaikutustaidoistani.

Mutta vapaa-ajalla en välitä suoraan sanoen nähdä juuri ketään, paitsi puolisoa ja perhettä. Harrastan mieluiten yksin tai puolison kanssa. Harva tietää, että olen lähes erakko työni ulkopuolella. Pidän analyyttisestä keskustelusta ja usein tuntuu etten saa ihmisiltä mitään, vaikka kuuntelen ja keskustelen heidän mielenkiinnon kohteista. Olen älykäs ja minulla on laaja yleistieto, joten keskustelu on minulle helppoa, mutta jos tiedän entuudestaan että keskustelu tulisi olemaan "hyvää päivää kirvesvartta" tasoa, en jaksa vaivautua.

Minulla on muutama ystävä, joiden kanssa pääsen keskusteluissa nopeasti syvemmille tasoille ja koen saavani myös itse jotain. Puoliso yritti suhteemme alkutaipaleella saada minua tutustumaan kaveripariskuntien naisiin, muutamasta totesi, että tulet varmasti hänen kanssa juttuun. No, tuli melkein riita kun kotiin päästyämme sanoin, että kuinka hän voi arvioida niin väärin sen millaista keskusteluseuraa kaipaan. :D 

Nimenomaan, juuri tuo! Jos tietää jo etukäteen koko keskustelun sisällön, niin ärsyttää jo etukäteen. Syvemmän tason keskustelu ajattelevaisten ihmisten kanssa tarjoaa puolestaan jotain uusia ajatuksia, joita nämä kevyet keskustelut eivät anna. 

Ap

Voi, minä olen aivan samanlainen! En mitenkään jaksa nähdä kavereitakaan vapaa-ajalla; vuodenajasta riippuen näen ihmisiä päivisin joko töissä tai yliopistolla, enkä kotiin tultuani jaksa puhua kenenkään kanssa tai olla vuorovaikutuksessa. Mieluusti vain olen hiljaa ja teen omia juttujani. Koen kyllä olevani ihan taitava sosiaalisissa suhteissa, useimmiten ihmisten kanssa "turha small talk" onnistuu, syvällisiä keskusteluja käyn mielelläni mutta harvoin. En vain jaksa olla näissä sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa aktiivisesti mukana kuin vain rajatun ajan päivässä (tai viikossa...). Parhaat ystäväni tietävät ja ymmärtävät sen, jotkut kaverit ovat loukkaantuneet kun en ole pitänyt yhteyttä pitempään aikaan tai jaksa nähdä heitä siten, että mennään jonnekin "hengailemaan". Haluan, että näkemisellä on nimenomaan jokin päämäärä: mennään kahville, kävelylle, konserttiin, viinilasilliselle jommankumman luo. En jaksa sellaista turhanpäiväistä hengailua kuin parin sellaisen ystävän kanssa, joiden kanssa voi olla ja röhnöttää eikä välttämättä tarvitse puhua mitään. Olen "vasta" 21-vuotias, joten uusien tuttavuuksien löytäminen ja ystävyyden syventäminen on kyllä välillä - ihan itsestänikin johtuen - hieman haasteellista. :)

Vierailija kirjoitti:

Vähän sama, sellainen kevyt kuulumistenvaihto ei yleensä juuri kiinnosta, vaan lähinnä väsyttää. Livenä siis, mutta toisaalta läheisteni kanssa viestitellään jatkuvasti ja paljon, eikä se ole minusta yleensä yhtään rasittavaa.

Kasvokkain tavatessa tykkään mieluummin jutella ns. oikeista asioista. Siksi olenkin aika huono ns. laajentamaan ystäväpiiriäni, koska se toiseen tutustuminen yleensä vie aikaa - on paljon mielenkiintoisempi jutella niiden jo olemassa olevien ystävien kanssa.

Yleensä ystävien kanssa saadaankin aika helposti aikaan kaikkia osapuolia kiinnostavia keskusteluja, mutta joskus menee small talkin puolelle. Tässä taannoinkin kuuntelin, kun kaverini kertoi kaverinsa koirista oikein pitkään... Siinä vaiheessa tuli vähän sellainen olo, että eikö meillä todellakaan ole mitään oikeaa puhuttavaa. Miksi helvetissä pitäisi jaksaa kuunnella juttua jonkun tuntemattoman ihmisen koirista? 

Jatkan tätä juttuani sen verran, että minulle ei näin äkkiseltään tule mieleen yhtäkään ystävyyssuhdeta, joka olisi varsinaisesti millään mielestäni tyhjänjauhamisella alkanutkaan. Ystävieni kanssa ollaan jotenkin heti oltu samalla aaltopituudella, kyllä sen vain huomaa. Keskustelut lähteneet siis saman tien rullaamaan ja päätyneet vähän syvempiin vesiin. Ei nyt mitään suuria traumoja heti käsitellä, mutta puheenaiheita ei tarvitse väkisin yrittää keksiä kysymys-vastaus-tekniikalla.

Näin on käynyt myös niiden potentiaalisesti sopivien kumppaneiden kanssa. Ajatukset ovat kohdanneet, käsitys hyvästä keskustelusta ja ihmiseen tutustumisesta ollut samanlainen. Ei siis sellainen, että pitäisi tentata läpi harrastukset ja työkuviot sun muut, kyllähän ne tulevat jossain yhteydessä sitten esille. Tästä tosin on seurannut se, että "treffaillessa" minulle tuppaa olemaan hiukan ns. turn-off se, jos mies kyselee juuri tyylillä "mikä on lempielokuvasi ja mitä harrastat?"... En pidä tuollaisesta teennäisestä keskustelusta, ja sitä on vaikea pitää ylläkään.

En minä mistään turhanpäiväisestä pälätä kavereiden kanssa kasvotusten. Aina jos raahaudun jonkun luo tai pyydän kylään, niin keskustellaan syntyjä syviä elämästä. Meillä on ryhmächatti semmoista turhaa yleistä höpötystä varten, ei tarvitse tavata ketään livenä jos haluaa sanoa jonkun pikku jutun. 

Illanvietoissa isommalla porukalla pääpointti on sitten useimmiten joku leffan katsominen ja sen kommentoiminen, ruokailu yhdessä tms. Eli niissä tilanteissa ei puhuta syvällisiä, mutta kahden kesken kavereiden oikeastaan aina. 

Minäkin tykkään jutella syvällisistä ja raskaista aiheista. Suurin osa ihmisistä ei halua vaan kokee niiden vievän heidän energiaansa. Minun energiaani puolestaan vie yhdessäolo ilman kiinnostavaa ja intensiivistä keskustelua.