Viettekö te lapsianne tai teinejänne katsomaan vanhainkodeissa olevia muistisairaita tai muuten huonokuntoisia isovanhempia tai muita sukulaisia

Mua vietiin lapsena. Ei valmisteltu mitenkään. Olihan se vähän järkytys. Omaa lasta oon yrittänyt valmentaa kertomalla, ettei mummo oo enää hyvässä kunnossa.

Toki vein. Mummo dementoitui kun lapsi oli 2v eli eihän sillä muuten olisi isovanhempia lainkaan, eikä muista niitä hyviä päiviä.

Briiffannut en ole, koska lapselle mummo oli aina tuollainen, mutta kaikkiin miksi-kysymyksiin on aina rehellinen vastaus annettu.

Lapsen kanssa ei koskaan vierailtu varttia kauempaa, pitkästyihän tuo kun ei mitään vuorovaikutusta ole.

Tottakai veimme. Ja tietysti briiffattiin kertomalla tilanteesta avoimesti.  Lapset ymmärtävät enemmän kuin me ymmärrämme heidän ymmärtävän:)

Teinipoika pyöräili itsekseenkin katsomaan muistisairasta mummoa hoitokotiin ja vei välillä pari tuttua kaveria mukanaan. Mummo ilahtui kovasti, eikä poikaa yhtään hävettänyt mummon tila, vaan piti sitä normaalina elämään kuuluvana juttuna.

Ei lapsia pidä jättää näistäkään asioista ulkopuolelle.

Joka viikko kävin lapsena. Sitä ennen dementoitunut ja sokea mummo asui kotona. Asia oli luonnollinen. Vierailut olivat lyhyitä, kerrottiin kuulumiset, juteltiin, jos mummo jaksoi. Sain karkkia joskus. Myöhemmin käytiin tapaamassa niitä toisia sukulaisia ja tuttavia, jotka siirtyivät vanhainkotiin tai vuodeosastoille. Kotikasvatukseen kuului, että vähintä mitä voi tehdä, on käydä kerran viikossa tervehtimässä. Isäni kävi muutaman kerran viikossa ilman minua. Jos vanhuksen vointi salli, käytiin ulkona tai pienillä autoajeluilla.

Omien lasten kanssa on puhutti siitä, että yksin ei saa ketään jättää. Käydään vierailemassa, jutellaan. Jos ei voi joka viikko käydä katsomassa, voi varmasti soittaa joka viikko.

Vien tottakai, omaa mummoani katsomaan, mummo tosin ei vielä ole sillä tavalla muistisairas että pikkulapsi asian tajuaisi, palvelukodissa kuitenkin asuu. Käymme sittenkin, kun mummu ei enää tämän maailman asioista ymmärrä, läheisen ihmisen läsnäolo on siinäkin vaiheessa tärkeää sille mummolle, ne ovat häben elämänsä viimeisiä hetkiä, en toivo hänen viettävän niitä yksin.

Silloin kun olin itse lapsi, isäni vanhemmat ja isoäiti asuivat samassa pihapiirissä, olivat jo ikääntyneitä ja loppuvaiheessa hyvin sairaita, osin sekaviakin. Kyllä heidän seuranaan silti oltiin eikä siinä mitään briiffailuja tarvinnut, tajusimme kyllä, että esim. Vaari ei ollut enää oma itsensä ja että hänet oli lähetetty sairaalasta ikäänkuin kotiin kuolemaan, vaan sellainenhan se elämän kulku on.