Ahdistaa. Kertokaa mitä haittaa siitä on, että joudun pienen lapseni jatkuvasti hoitoon?
Tilanne on hankala, olosuhteiden pakosta 15kk ikäinen lapseni joutuu olemaan päivähoidossa arkisin täyttä päivää ja tämän lisäksi usein muualla hoidossa viikonloppuisin ja joskus vielä iltaisin.
Tilanne ahdistaa minua kovasti. Kertokaa mulle realisisesti, mitä (peruuttamatonta?) haittaa tästä lapselleni aiheutuu?
Kommentit (14)
Ei kukaan voi oikeasti tuohon vastata.
Tilanne ei ole ideaali lapsen kehityksen kannalta, mutta ei mitenkään katastrofaalinenkaan. Jos siis nämä päiväkodin ulkopuoliset paikat ovat tuttuja.
Kiintymyssuhde häiriintyy. Se vaurioittaa mm itsetunnon kehitystä ja heijastuu ihmissuhteissa jopa vanhuksena. Siskollani ilmeni mm patologisena valehteluna ja ylivelkaantumisena. Paikkasi mustaa aukkoa jatkuvalla ostoskelulla. Läheisriippuvainen.
Kyllähän nuo pienet lapset alkuunsa vanhempien perään itkee monta kertaa päivässä. Päiväunille meno on aina pahin.
Pikkuhiljaa alistuvat kohtaloonsa ja itkut loppuu, kun älyävät ettei vaihtoehtoja ole.
Sopeutuvat siis reppanat.
Varmasti on haittaa jos vielä illat ja viikonloput on hoidossa vaikka tätä ei kait saisi ääneen sanoa, ettei äidille tule pahamieli. Lapsesta viis!
Miksi lapsesi pitää olla hoidossa joskus iltaisin ja vielä viikonloppuisinkin ?
Päiväkodissa näin, kun hoitajat joutu välillä rattaissa kuljettelee pientä, oli kyllä vielä nuorempi. Ei meinannu jaksaa muiden mukana pitkää tarhapäivää.
Kiva näky kun ne jotka ei osaa viel edes kävellä, konttaa pihalla yksin. Ei päiväkodissa ainakaan niillä hoitajilla ole aikaa mihinkään sylissä pitämiseen.
Itse pystyin molempien lapsien kanssa olemaan kotona, että menivät vasta 2,5 v hoitoon. Ei mitään ongelmia, olivat innoissaan kavereista.
Lisäksi tein molempien päiväkotiaikana lyhennettyä 6 h työaikaa. Riittää että mies tekee ympäripyöreitä päiviä.
Oikeesti, miksi teit lapsen?
Vierailija kirjoitti:
Kiintymyssuhde häiriintyy. Se vaurioittaa mm itsetunnon kehitystä ja heijastuu ihmissuhteissa jopa vanhuksena. Siskollani ilmeni mm patologisena valehteluna ja ylivelkaantumisena. Paikkasi mustaa aukkoa jatkuvalla ostoskelulla. Läheisriippuvainen.
Näin pelkäsinkin. Jos tämä ns. "jatkuva hylkääminen" kestää vain joitain kuukausia, mutta lapsi on tosiaan vielä noin pieni, niin osaatko sanoa, onko tilannetta mitenkään mahdollista korjata myöhemmin?
Ap
Ei mitään jos viikonloppuhoitopaikat ovat tuttuja ja turvallisia. Ihanaa jos lapsella on monia läheisiä aikuisia jotka haluavat olla hänen kanssaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiintymyssuhde häiriintyy. Se vaurioittaa mm itsetunnon kehitystä ja heijastuu ihmissuhteissa jopa vanhuksena. Siskollani ilmeni mm patologisena valehteluna ja ylivelkaantumisena. Paikkasi mustaa aukkoa jatkuvalla ostoskelulla. Läheisriippuvainen.
Näin pelkäsinkin. Jos tämä ns. "jatkuva hylkääminen" kestää vain joitain kuukausia, mutta lapsi on tosiaan vielä noin pieni, niin osaatko sanoa, onko tilannetta mitenkään mahdollista korjata myöhemmin?
Ap
Terapialla, jos tuuri käy. Mutta jo muutaman kuukauden ikäiseen vauvaan jää jäljet siitä hylkäämisestä, eikä niitä välttämättä paikata millään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiintymyssuhde häiriintyy. Se vaurioittaa mm itsetunnon kehitystä ja heijastuu ihmissuhteissa jopa vanhuksena. Siskollani ilmeni mm patologisena valehteluna ja ylivelkaantumisena. Paikkasi mustaa aukkoa jatkuvalla ostoskelulla. Läheisriippuvainen.
Näin pelkäsinkin. Jos tämä ns. "jatkuva hylkääminen" kestää vain joitain kuukausia, mutta lapsi on tosiaan vielä noin pieni, niin osaatko sanoa, onko tilannetta mitenkään mahdollista korjata myöhemmin?
Ap
Terapialla, jos tuuri käy. Mutta jo muutaman kuukauden ikäiseen vauvaan jää jäljet siitä hylkäämisestä, eikä niitä välttämättä paikata millään.
Tai itse asiassa jo muutaman päivän vanhaan. Eli ajatus siitä että pieni lapsi ei muista ja se jotenkin auttaisi niin ei. Keho muistaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiintymyssuhde häiriintyy. Se vaurioittaa mm itsetunnon kehitystä ja heijastuu ihmissuhteissa jopa vanhuksena. Siskollani ilmeni mm patologisena valehteluna ja ylivelkaantumisena. Paikkasi mustaa aukkoa jatkuvalla ostoskelulla. Läheisriippuvainen.
Näin pelkäsinkin. Jos tämä ns. "jatkuva hylkääminen" kestää vain joitain kuukausia, mutta lapsi on tosiaan vielä noin pieni, niin osaatko sanoa, onko tilannetta mitenkään mahdollista korjata myöhemmin?
Ap
Terapialla, jos tuuri käy. Mutta jo muutaman kuukauden ikäiseen vauvaan jää jäljet siitä hylkäämisestä, eikä niitä välttämättä paikata millään.
Niin, tämäkin vielä.
Lapsen kannaltahan sillä ei ole väliä, mikä äidin syy on jatkuvasti jättää ja hylätä hänet. Äidin syy voi olla pakottava, mutta lapsi ei sitä ymmärrä, siksi tämä niin kauhealta ja peruuttamattomalta tuntuukin.
Olin tämän taaperon kanssa kotona eikä päivähoitoa ollut tarkoitus aloittaa vielä aikoihin. Odotin toista lasta syntyväksi lokakuussa, vauva syntyi kuitenkin jo ennen juhannusta viikolla 24. Mulla on siis pikkukeskonen teholla, jonka luona pitäisi olla aamusta iltaan, joskus aikanaan kun teholta päästään jatkohoitosairaalaan, siellä äidin/vanhempien toivotaan olevan myös yöt.
Jotta sairaalaelämä onnistuisi jotenkin, taapero oli laitettava päivähoitoon. Ja kun sairaalaan on mentävä joka päivä, on mun jätettävä taapero jonkun muun hoteisiin myös viikonloppuisin ja joskus iltaisinkin, jatkossa sitten myös öisin ennen kun saadaan vauva kotiutettua. Tietysti hoitajana on usein oma isä, mutta isä ei voi olla kuukausitolkulla pois töistään ja toisaalta osänkin on päästävä välillä sairaalaan vauvan luokse. Melkoista venkslaamista tämä on.
Ja voidakseni osallistua tasperon elämään jotenkin, on mun jätettävä vauva päivittäin sairaalaan yksinään keskoskaappiin alati vaihtuvien hoitajien hoteisiin. Hyökään siis tämän pienen vauvanikin päivittäin.
Tilanne jatkuu kuukausia, ei mitään varmuutta koska ja minkävointisena vauva kotiutuu, mikäli edes selviää.
Tieto siitä, että tuhoan molempien lasteni kiintymyssuhteen ja turvallisuudentunteen ja kaikki normaalin, luottavaisen, vahva itsetuntoisen elämän edellytykset ehkä peruuttamattomasti, on kertakaikkiaan raastava.
Eikö tilanteen ja elämän normalisoiduttua tosiaan ole kovin paljon muuta tehtävissä kuin toivoa terapian auttavan? Onko vahingot peruuttamattomia vai voinko myöhemmällä tiiviillä läsnäololla ja rakkaudella pelastaa mitään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiintymyssuhde häiriintyy. Se vaurioittaa mm itsetunnon kehitystä ja heijastuu ihmissuhteissa jopa vanhuksena. Siskollani ilmeni mm patologisena valehteluna ja ylivelkaantumisena. Paikkasi mustaa aukkoa jatkuvalla ostoskelulla. Läheisriippuvainen.
Näin pelkäsinkin. Jos tämä ns. "jatkuva hylkääminen" kestää vain joitain kuukausia, mutta lapsi on tosiaan vielä noin pieni, niin osaatko sanoa, onko tilannetta mitenkään mahdollista korjata myöhemmin?
Ap
Terapialla, jos tuuri käy. Mutta jo muutaman kuukauden ikäiseen vauvaan jää jäljet siitä hylkäämisestä, eikä niitä välttämättä paikata millään.
Niin, tämäkin vielä.
Lapsen kannaltahan sillä ei ole väliä, mikä äidin syy on jatkuvasti jättää ja hylätä hänet. Äidin syy voi olla pakottava, mutta lapsi ei sitä ymmärrä, siksi tämä niin kauhealta ja peruuttamattomalta tuntuukin.Olin tämän taaperon kanssa kotona eikä päivähoitoa ollut tarkoitus aloittaa vielä aikoihin. Odotin toista lasta syntyväksi lokakuussa, vauva syntyi kuitenkin jo ennen juhannusta viikolla 24. Mulla on siis pikkukeskonen teholla, jonka luona pitäisi olla aamusta iltaan, joskus aikanaan kun teholta päästään jatkohoitosairaalaan, siellä äidin/vanhempien toivotaan olevan myös yöt.
Jotta sairaalaelämä onnistuisi jotenkin, taapero oli laitettava päivähoitoon. Ja kun sairaalaan on mentävä joka päivä, on mun jätettävä taapero jonkun muun hoteisiin myös viikonloppuisin ja joskus iltaisinkin, jatkossa sitten myös öisin ennen kun saadaan vauva kotiutettua. Tietysti hoitajana on usein oma isä, mutta isä ei voi olla kuukausitolkulla pois töistään ja toisaalta osänkin on päästävä välillä sairaalaan vauvan luokse. Melkoista venkslaamista tämä on.
Ja voidakseni osallistua tasperon elämään jotenkin, on mun jätettävä vauva päivittäin sairaalaan yksinään keskoskaappiin alati vaihtuvien hoitajien hoteisiin. Hyökään siis tämän pienen vauvanikin päivittäin.
Tilanne jatkuu kuukausia, ei mitään varmuutta koska ja minkävointisena vauva kotiutuu, mikäli edes selviää.
Tieto siitä, että tuhoan molempien lasteni kiintymyssuhteen ja turvallisuudentunteen ja kaikki normaalin, luottavaisen, vahva itsetuntoisen elämän edellytykset ehkä peruuttamattomasti, on kertakaikkiaan raastava.
Eikö tilanteen ja elämän normalisoiduttua tosiaan ole kovin paljon muuta tehtävissä kuin toivoa terapian auttavan? Onko vahingot peruuttamattomia vai voinko myöhemmällä tiiviillä läsnäololla ja rakkaudella pelastaa mitään?
Tuossa tilanteessa kyllä ihan ekaksi pyrkisin saamaan sen isän työnantajan joustamaan. Ja sitten palkkaisin kotiin hoitajan sen päiväkodin sijaan. Riskit ovat nyt niin valtavat, että raha tai työ ei ole olennaista.
Sinuna olisin välillä päivän taaperonkin kanssa. Keskosen ensisijainen hoitaja on tällä hetkellä keskoskaappi, ei paikalla vieraileva äiti vaikka äitikin on tarpeen.
Ei noista läheskään kaikille jää traumoja. Jos näyttää että jää, sitten hankit terapiaa lapselle. Pääasia nyt on että sinä jaksat hoitaa kumpaakin. Huolehdi myös itsestäsi ja anna muiden huolehtia lapsistasi kun et ole paikalla. Lapsi on myös yhteisön lapsi, ei vain äitinsä. Toiselle lapselle tarha on nyt osa hänen yhteisöään ja toiselle hoitajat. Olet äitinä tärkeä muttet korvaamaton kummallekaan. Älä suotta kuvittele olevasi korvaamaton ja tunne siitä syyllisyyttä.
Ei mitään haittaa. Noin lastenhoito järjestetään monessa muussa maassa syyllistämättä äitiä.
Riippuu hoitajasta. Päivähoidossa on meidänkin likat 1,5 ja 3. Iltaisin harvoin, mutta joskus viikonloppuna yön jollain sukulaisella. Eipä tuosta kai haittaa ole jos nämä extrahoidot on rauhallisia ja aina samoja tuttuja paikkoja ja ihmisiä.