Ikuisesti kiinni exässä?

Luulin jo päässeeni elämässäni eteenpäin... Näin ei kuitenkaan ole tainnut käydä. Erosta on jo 2,5v aikaa. Kaikki meni hyvin, kunnes exä muutti yhteen uuden puolisonsa kanssa. Se sai jollain tavalla kaikki vanhat tunteet pintaan. Sitten kun kaupan päälle sain kuulla hääpäivänkin olevan päätetty...

Miten ihminen voi olla näin naurettava. Onko tämä edes normaalia enää? Erosta on jo niin monta vuotta aikaa... Ja tässä mä vain itken omaa surkeuttani. Olen katkera siitä, että ihminen, joka pilasi unelmani, vei monta vuotta elämästäni, on onnensa kukkuloilla. Ei kyse ole siitä, ettenkö itsekin voisi olla. Ottajia kyllä olisi, mutten vain kykene. Työnnän jokaisen ehdokkaan mahdollisimman kauas, jotten vain vahingossakaan ihastuisi liikaa. En uskalla, en halua. Enkä oikeastaan edes tiedä kykenenkö rakastumaan enää.

En ole aiemmin tajunnut tämän kaiken liittyvän siihen, että olen edelleen kiinni siinä kusipäässä, jolta en koskaan saanut vastarakkautta. Olen elänyt omassa harhassani ja leikkinyt onnellista ja iloista. Oman elämäni kuningatarta, joka pärjää paremmin omillaan. Uskonut itsekin omaan valheeseeni. Koska minulla ei ole ollut mitään syytä haikailla menneitä.

Kaikki vuodet tiesin, etten ole se oikea. En ollut se, jonka hän olisi halunnut viedä vihille (vei kyllä pakosta). En ollut se, jonka kanssa hän halusi viettää loppuelämänsä (ei semmoista voi kuulemma tietää)... Ja silti sain itseni uskoteltua, että ehkä hän ei vain ole ihminen, joka kokee rakkauden niin. Olisi pitänyt luottaa vaistooni... Koska se oli oikeassa.

Ja tässä mä nyt olen... Onhan tää vaan väliaikaista. Hetkellinen romahdus. Miksen mä pysty uskomaan, että mä voin olla jonkin arvoinen jollekin toiselle. Joo, kymmenen vuotta on pitkä aika olla vaan se pakollinen paha. Miten helvetissä mä voin vielä itkeä tälläistä asiaa.