Hoksaako laastarisuhteessa " laastarina" toimiva osapuoli, missä mennään?

Itse ainakin satuin rakastuun " laastarina" . Tiesin koko ajan tilanteen eikä siitä sitten mitään tullutkaan. Mies oli rehellinen koko aika, joten itseäni sain syyttää.

Jos on vaan " itsensä tyydyttämistä" , ei mikään suhde toimi.

mutta en sitten halunnut edes alkaa suhteeseen tutustumisen jälkeen. Molemmat ihan rikki avioerosta, meillä ei ollut mitään yhteistä, en tuntenut saavani " suhteesta" (= tarkoitan siitä tapailusta) mitään itse. Enkä tuntenut, että odottamalla mikään olisi parantunut tai mies alkanut tuntua yhtään ihanammalta.



Kaiken lisäksi molemmilla vielä menossa joku harkinta-aika, tapaamiskuviotkaan eivät selvillä, toinen kävi jopa vielä pariterapiassa, vaikka fyysisesti asuivat erillään.

hän ei ollut sitä ihan koko ajan, vaan vain ajoittain. Suhteemme parani koko ajan ja jotenkin tunsin, että siellä jossain on juuri oikea mies minulle.

ollaan ihan vasta erottu miehen kanssa, mut olen hirveän ihastunut työkaveriin, jota tapailen, vaikka vähän väliä päätetään olla tapailematta. Tai siis olen kuvitellut olevani hiveän ihastunut, mutta nyt myöhemmin alkanut miettiä, ettei kyse taida ihan aidoista tunteista ollakaan, enemmän siitä, että mukavan miehen kanssa ois helpompi unohtaa entinen... Laastari on pyörinyt kuvioissa kohta vuoden, vaikka siis exästä erosin vasta kuukausi sitten, ja nyt kun alkuihastushuuma alkaa haihtua, taidetaan molemmat tietää, että kyse on kuitenkin vaan laastarista.



Ja molemmilla on aika haikea olo, vaikkei sitä ääneen vielä ole sanottukaan. Ja nyt tajuan myös, että mulla on tää avioero vielä ihan kesken...

Juuri tuo 6:n kirjoitus on se mitä itse olen paljolti pohtinut. Missä vaiheessa voi omiin tunteisiinsa luottaa...? Huomaan ajattelevani usein että olisi kivaa jos itselläni olisi JOKU, jotta pääsisin lopullisesti selville vesille noin vuoden takaisesta erosta. Taidan vaan siis kaivata sitä laastaria.... voinkohan vielä kenestäkään aidosti kiinnostua?



AP

ettet ole vielä valmis. Luulen, että sopivan tullessa kohdalle tiedät.



Vuosi on aika lyhyt aika minun mittapuussani, mutta jotkut toipuvat nopeammin jotkut hitaammin.



Kyllä sä tiedät, kun olet valmis.

Mulla on jotenkin sellainen olo, että sinänsä laastarisuhde ei välttämättä ole tuhoon tuomittu, kunhan se perustuu kahdelle ihmiselle, jotka oikeasti sopii toisiinsa ja että se epätasapaino kahden ihmisen välille ei jää pysyväksi. Noi kaksi edellytystä pitää siis olla. Usein voi olla vaan, että se tasapainon löytäminen parisuhteessa voi olla sitten hankalaa, jos toinen on alusta asti ollut isä tai äitihahmo toiselle eikä niinkään olla katsottu toisia silmästä silmään. No, vähän sekavasti nyt selitän, mutta eiköhän tuosta pointin saa selville.