Miten päättää tämä?

En ole ihminen, joka jättäisi asiat puolitiehen roikkumaan, en edes ihmissuhteissa. Minusta asioille pitää saada aina jokin päätös, on se sitten millainen tahansa, mutta en halua jäädä kysymysmerkiksi.

Tutustuin aikaa sitten äiti-ihmiseen, jota luulin kaltaisekseni (kummatkin eronnut ja elämä edessä yksin lasten kanssa), mutta hänet vei toinen suunta. Se suunta missä baarit valtaavat viikonloput, miehet makkarin ja yksinäisyys on pahin vihollinen.
Tarjosin kaikesta huolimatta olkapäätäni ja tukeani. Etenkin silloin kun alkoholi vei sairaalaan ja sieltä tehtiin lastensuojeluun ilmoitus. Tiesin hänellä olleen kaipuu yöelämään, mutta en tiennyt tilanteen olevan niin vakava. Ilmaisin huoleni, mutta lupasin tukeni kun hän järjestää elämänsä arvoja uudestaan. Yritin saada hänet näkemään sen tienhaarana mistä kaikki kääntyisi parempaan, saada siitä voimaa ja apua. Herätyksenä, josta seuraisi hyvää. Olin naiivi ja kuvittelin hänen tietenkin tekevän niin, mutta hän kielsi koko ongelman ja lakkasi pitämästä yhteyttä.
Tuo tilanne oli kärjistynyt sen jälkeen kun hän tapasi ihastuksensa ja kun myöhemmin kysyin mitä kuuluu niin sain vastaukseksi vain äärimmäistä hehkutusta siitä kuinka upeasti asiat (2 vkoa tapahtuneesta) ovat (aiemmin oli pyytänyt lainaa ja tiesin, että oli jälleen ollut yöelämässä niin en lainannut, koska en halunnut pahentaa tilannettaan).
Hän ohitti kysymykseni siitä menikö lastensuojelun kanssa asiat hyvin.
En enää tyrkytä seuraani. Kutsuin kylään ihan hyvillä mielin ja sain vastaukseksi ettei tarvitse muuta kun tuon miehen seuran. Silti jätti kutsun avoimeksi ja voisi ehkä tulla joku päivä poikkeen, mutta en ole kuullut jänestä mitään.

Mitä luulette, miksi hän käyttäytyy noin minua kohtaan?
Ei ole mitään syytä miksi hän kokisi minut uhkanakaan, mutta olen miettinyt sitäkin vaihtoehtoa, että joku muukin on tehnyt ilmoituksen lasuun ja ehkä olettaa sen olleen minä.
En kertakaikkiaan ole sanonut tai tehnyt mitään sellaista mikä tämän selittäisi. Jopa kysyin asiaa häneltä, että olenko sanonut/tehnyt jotain väärää kun hänestä ei kuulu ja vastaus oli juuri tuo ettei tarvitse muita kun puppelinsa.

Miten tämän päättäisi fiksusti? Kun en halua kiusallisia tervehdyksiä kadulla kun tulee vastaan ja jos kysyn kuulumisia niin kaikki on vaan niin täydellisesti. Olisikin! Ja toivon sitä, että voisi olla, mutta mielestäni onnellinen ihminen ei käyttäydy noin ja tuosta paistaa läpi jokin muu eikä ongelmista puhuta edes menneenä niin en voi aidosti iloita puolestaan kun se näyttää kaikelta muulta kun totuudelta (muuten ehkä kertoisi, että saako apua ollen sinut asian kanssa ja siinä yhteydessä puhua kuinka tuntuu hyvältä kun on löytänyt rinnalleen kivan kaverin ja voisimme puhua kaikesta muustakin).
Miten päättää tämä niin, että en loukkaa, en haasta, mutta näen ettei se ole totta enkä tahdo asiasta väitelläkään kun ei se siitä mihinkään muutu ja näemmä ei saa takaisin sitä mitä oli...hän ei pysty kai katsomaan silmiin. Mielelläni olisin kuullut rehellisen syyn ja oikonut mahdollisia väärinkäsityksiä jos sellaisia mahdollisesti on.
Olen itse nähnyt elämässä paljon enkä tuomitse ja uskon muutoksiin, mutta en voi yksipuolisesti jatkaa ystävyyttä enempää. Koen olevani jotenkin tiellä hänen onnessaan ja joku, joka olemassaolollaan muistuttaa häntä virheistään ja valehtelmisesta itselleen. Voisiko häpeä olla se syy?
Ystävää vaan ei kohdella näin ja minusta vähintä olisi ollut oikean syyn kertominen. Vielä tarkennan, että en ole udellut häneltä asioitaan vaan kysynyt yhden kerran asiayhteydessä ajatuksena, että jos tarvitsee apua niin voisin kenties jossain olla avuksi.