En tiedä jaksanko enää

En oikeastaan jaksa selittää tilannettanikaan sen tarkemmin, kuin että elämäni on ollut todella vaikeaa pari vuotta ja nyt tuntuu että olen tulossa umpikujaan. Tuntuu, että en yksinkertaisesti saa asioitani kuntoon ja pelkään että jotakin kamalaa tulee tapahtumaan ja elämästäni viedään loputkin asiat minkä vuoksi elää ja yrittää. Pelko on lamauttanut minut tällä hetkellä oikeastaan kokonaan. Meillä on miehen kanssa ollut vaikeaa ja olen yrittänyt saada hänet terapiaan, koska pelkään hänen raivokohtauksiaan ja se pahentaa tilannettani, mutta mies sanoo että hän ei lähde sellaiseen koska ongelmat ovat minussa, mutta toisaalta hän ei halua erotakaan vaikka olen ehdottanut. Itselläni on psykoterapia tällä hetkellä menossa mutta en osaa sanoa auttaako se. Jotenkin ymmärrän terapiani pointin ja tiedän miten saisin asiat ehkä kuntoon, mutta näen kaiken hyvän ikäänkuin ison panssarilasin takana ja edessäni esteitä ja kauheuksia, jotka eivät päästä minua oikean elämäni luokse ja pelkään epäonnistuvanu täysin yrityksessäni, jos saisin nyt sysäyksen aloittaa.
En osaa sanoa sitäkään mitä tarkoitan sillä etten jaksa enää. Varsinaisesti en ole harkinnut itseni tappamista, mutta mielessä on jonkinlainen toive katoamisesta tai että saisin vain tämän tilanteen loppumaan. Tavallaan toivoisin että vain kuolisin pois, koska tunnen itseni hyödyttömäksi. Täältäkin olen lukuisia kertoja lukenut toisille suunnattuja "tapa ittes"-kommentteja ja se on jotenkin saanut minut ajattelemaan että ei yhden ihmisen elämä niin tärkeää voi olla. Jos ihminen on kelvoton niin kai se vaan on parempi olla olematta. En tiedä.. häpeän itseäni ja tuntuu että olen pilannut kaiken ja pelkään että en enää koskaan tule olemaan iloksi ja hyödyksi mihinkään tai kenellekään. Toisaalta olisi kamalaa jos kuolisin tai tappaisi itseni, niin aiheuttaisin kamalaa tuskaa läheisissä ja se jättäisi minusta ikuisen luuserin muiston, ehkä tuhoaisin jonkun muunkin elämän ainakin hetkellisesti. No, ei minusta olisi itseäni tappamaankaan.
Lääkärissä kävin, mutta en vain kehdannut kertoa kaikkea, mutta sain lääkkeet paniikkikohtauksiin.
Näennäisesti voin ihan ok. Mutta jatkuva stressi, pelko ja riittämättömyyden tunne varjostaa jokaista päivääni. Lisäksi en tiedä ovatko pelkoni edes todellisia, että onko niihin oikeasti edes aihetta. Pelot alkoivat alkujaan jonkinlaisella hypokondrialla, kun ensin aloin oikeasti saamaan paniikkikohtauksia.

En tiedä mitä nyt odotan tältä kirjoitukselta. Ehkä selvitymistarinoita tai tsemppiä, hyväksyntää tai vertaistukea. Olisi kiva tietää, jos edes joku olisi kokenut samaa mutta päässyt jaloilleen ja onnistunut rakentamaan elämästä arvokasta vielä tällaisen jälkeen.

Minulla on niin ikävä kaikkea. Turvallista elämää ja värejä maailmassa :(