Lue keskustelun säännöt.
Onko matkakuume sairaus?
03.04.2016 |
Mikäköhän mulla on se todellinen taustasyy siihen, että haluaisin säännöllisesti reissata ja muuttaa paikasta toiseen? Olen viimeksi ollut ulkomailla vuonna 2012 ja tässä on jo nyt useamman vuoden jo ärsyttänyt se, kun ei pääse reissaamaan ja näkemään uusia paikkoja. Syynä on lasten syntymä ja mieheni.
Olisin valmis matkustamaan paikkoihin, joihin pienet lapset voisi turvallisesti mukaan, mutta mies ei suostu matkustamaan Suomen rajojen ulkopuolelle lasten kanssa, vaikka matka olisi todella hyvin suunniteltu. Anopin mielestä pitäisi vielä odotella noin kymmenisen vuotta, kun hänen mielestään ei voi reissata pienten lasten kanssa (sivuhuomautuksena anoppi itse on käynyt vain kerran eläissään ulkomailla ja sekin oli parin päivän reissu toisessa Pohjoismaassa joskus 30 vuotta sitten). Mieheni uskoo anoppia ja yrittää saada minutkin puristettua samaan muottiin ja mielipiteisiin. Ennen avioliittoa olin reissannut ympäri maailmaa reppureissuillakin, mutta olen padonnut haluni nähdä uusia paikkoja nyt melkein neljäksi vuodeksi ja katkeruus kasvaa varsinkin, kun monet muut kuitenkin reissaavat ihan asiallisesti lastenkin kanssa ja multa se on kielletty.
Lisäksi olisin valmis muuttamaan ulkomaille, mutta sekään ei mieheni vuoksi tietenkään onnistu. Koulutus ja työkokemus meillä molemmilla olisi varsin hyvä, mutta mies haluaa olla Suomessa ja ideaalitilanteessa palaisi kotikonnuilleen maalaispitäjään. Olen itse miehen painostamana viettänyt siellä nyt kaikki kesät avioliittoni aikana, mutta se ihan oikeasti alkaa pursuta jo korvista. Kun siis vieläpä se tarkoittaa sitä, että ollaan monta viikkoa putkeen anoppilassa ja syödään anopin ruokia & siipeillään siellä. Kun siis mies ei suostu oman mökin hankintaan tai vuokraukseen ja anopille ei kelpaa meidän tekemämme ruoat. Siellä on pakko syödä jotain siankylkeä, kassleria ja suolaista ruokaa & perunoita päivästä toiseen.
Tunnen syyllisyydentuntoa ja epäilen, onko minussa jotain vikaa, kun haluaisin ihan rennon, perheen oman lomamatkan ja nähdä uusia paikkoja, museoita, puistoja, kävelyreittejä. Oonko vain outo vai mikä vika mussa on, kun en jaksa enää niitä pakkolomia anoppilassa?!? Kuitenkin meillä on vain yksi rajallinen elämä ja haluaisin nähdä maailmaa - tuntuu kuin elämä valuisi hukkaan, kun pitää istuskella samassa pirtissä vuodesta toiseen kaikki lomat. :( Appivanhempani ovat lisäksi todella ennakkoluuloisia ja mökkiytyneitä sekä muutenkin ahdistavia ja itse ainakin haluaisin viettää aikaa muidenkin ihmisten kanssa. Vinkit ja neuvot tilanteeseeni olisivat tervetulleita! :)
Kommentit (13)
Vierailija kirjoitti:
Olet valinnut täysin itsellesi sopimattoman puolison. Haluatte eri asioita elämältä. Ja lapset piti sitten tehdä..
Olet oikeassa. Kaduttaa kyllä (siis liitossamme on muitakin ongelmia ratkaistavana, mutta se on vielä erillinen juttu). Mieheni teeskenteli erilaista, kun vielä seurustelimme. Olin ehkä itsekin liian sisukas, kun halusin uskotella mieheni olevan itselleni sopiva (ja minun hänelle sopiva). Mitä tässä tilanteessa kannattaisi tehdä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oliskin kivaa, jos siihen saisi kela-korvausta 😃
Vakavasti ottaen, matkusta yksin kerran vuodessa viikoksi tai viikonlopuksi johonkin. Jätä mies ja lapset anoppilaan. Katkeroidut muuten, ja se voi johtaa jopa eroon.
Vierailija kirjoitti:
Oliskin kivaa, jos siihen saisi kela-korvausta 😃
Vakavasti ottaen, matkusta yksin kerran vuodessa viikoksi tai viikonlopuksi johonkin. Jätä mies ja lapset anoppilaan. Katkeroidut muuten, ja se voi johtaa jopa eroon.
Olen jo katkeroitunut ja mulle tuli täysstoppi anoppilavierailuille viime kesänä. En enää _pysty_ menemään sinne. Tulee melkein oksennusrefleksi koko ajatuksestakin. Olemme muutenkin harkinneet eroa, mutta yksi ideani olisi mennä tapaamaan ulkomaille ystäviäni ja sukulaisiani siten, että ottaisin kuopuksen mukaani. Mieheni ei vaan todennäköisesti suostu antamaan lasta mukaani, kun siis kyseessä olisi pitkä lento (tosin toiseen, erittäin kehittyneeseen ja turvalliseen länsimaahan). Kuopus on vielä niin kiinni minussa ja pieni, että en haluaisi jättää häntä esim. viikoksi miehen hoidettavaksi. Aika dilemma. :/
Alapeukkuni aloitukselle.
Syy:
joku siankylki? 😁😁
En kestäisi! Voin nyt jo pahoin -
Aivan ihana kirjoitus muuten, ap!!
Otsikointia myöten.
Pelastit juuri muutenkin loistavan päiväni 👌
Ja sitten vielä ne appivanhemmat ovat hieman pöhköjä "vanhan kansan ihmisiä" negatiivisessa mielessä (rasistisia, sovinistisia, huonokäytöksisiä, karkeita ja keskenään väkivaltaisia toisinaan). Mun mielestäni he ovat huonoja vaikutteita lapsille. En mielelläni jättäisi heitä sinne lainkaan, mutta miehen takia on "pakko". Kuopus on tyttö ja ainakaan anoppini ei tunnu välittävän pienemmästä lainkaan - ei koskaan kysy kuulumisia, vain pojan tekemiset kiinnostavat. Olisi jotenkin surullista jättää kuopus sinne, mutta mies loppupeleissä päättää, kun en nyt omin päin voi lasta minnekään matkallekaan viedä, vaikka kaikki olisi järjestetty todella hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkuni aloitukselle.
Syy:
joku siankylki? 😁😁
En kestäisi! Voin nyt jo pahoin -
Aivan ihana kirjoitus muuten, ap!!
Otsikointia myöten.
Pelastit juuri muutenkin loistavan päiväni 👌
Kiitos! :D :)
Mennäänkö teillä vain miehen päätösten mukaan? Ei voida tasapuolisesti tehdä välillä miten sinä haluat? Ihme touhua ja sinäkin olet kuin kynnysmatto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mennäänkö teillä vain miehen päätösten mukaan? Ei voida tasapuolisesti tehdä välillä miten sinä haluat? Ihme touhua ja sinäkin olet kuin kynnysmatto.
Oisko vinkkejä, miten päästä siitä kynnysmattoudesta eroon? Olen varmaan liian kiltti ja mies on puolestaan "jyrä", mutta miten niitä voimasuhteita voisi kohtuullistaa? Mun pitää olla aina mielettömän tiukkana, että saan pidettyä puoliani; mies jyrää heti, jos en jaksa/pysty/osaa puolustautua.
Kaikkea muuta sitä voi katua mutta ei lasten "tekemistä". Lapset on elämän suola ja ilo. Ilman lapsia elämä olisi teeskentelyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mennäänkö teillä vain miehen päätösten mukaan? Ei voida tasapuolisesti tehdä välillä miten sinä haluat? Ihme touhua ja sinäkin olet kuin kynnysmatto.
Oisko vinkkejä, miten päästä siitä kynnysmattoudesta eroon? Olen varmaan liian kiltti ja mies on puolestaan "jyrä", mutta miten niitä voimasuhteita voisi kohtuullistaa? Mun pitää olla aina mielettömän tiukkana, että saan pidettyä puoliani; mies jyrää heti, jos en jaksa/pysty/osaa puolustautua.
Pidät vaan tiukasti puolesi -ja se ei tarkoita äänen korottamista.
Elät yhden ainoan kerran, ryhdistäydy hyvä ihminen! Hanki lapselle/lapsille passit, varaa matka ja anna anopin olla mitä mieltä on.
Ärsyttävä tiöamme. Itse olen niin iloinen, että me miehen kanssa haluamme samoja asioita.
Yksi syy siihen, että en ollut kovin rikki eksän kanssa erotessa oli se, että hän ei ollut yhtään kiinnostunut matkustelemaan eikä edes harkinnut muuttoa ulkomaille. Ei ole kovin fiksua niin erilaisen kanssa perhettä perustaa, mutta ymmärrän kyllä, että rakkaus vie voiton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oliskin kivaa, jos siihen saisi kela-korvausta 😃
Vakavasti ottaen, matkusta yksin kerran vuodessa viikoksi tai viikonlopuksi johonkin. Jätä mies ja lapset anoppilaan. Katkeroidut muuten, ja se voi johtaa jopa eroon.
Ei huono idea. Sinuna selittäisin miehelle, että ihan oikeasti TARVITSET lomaa ja sähän lähdet kun mies on anoppilassa. Se pitää sut onnellisena ja eipä olisi kallista yhden hengen kaupunkiloma, hostelleissakin siistejä huoneita edullisesti.
Olet valinnut täysin itsellesi sopimattoman puolison. Haluatte eri asioita elämältä. Ja lapset piti sitten tehdä..