Viimeinen kolmannes - onko kaikki muut olleet innoissaan vauvasta tässä vaiheessa?

En minäkään ollut. Raskausaika oli perseestä. Paha olo, turvotusta, nivelet paskana. Ja tietää, että se hirvittävä perseenrepivä synnytys edessä. Ja vartalo on pilalla, vauva repii mahanahan kirjavaksi ja potkii ja pitää hereillä. Mies katsoo sillä tavalla, että minne mun vaimo katosi ja mistä tämä valas lyllersi  tilalle. Ja pikkuvauva-aika on perseestä, tissit ruvella ja maha roikkuu, tukka roikkuu ja silmäpussit... roikkuu.  Tissit roikkuu sitten imetyksen jälkeen. Onneksi siitä on vuosia, enkä tekis uudestaan. En tiedä mistä jotkut repii onnea ja hurmosta odotusajasta. En minä ainakaan säteillyt mitään raskaushehkeyttä. Päin vastoin olin kuin perseelle ammuttu karhu. Kun farkut ei mahtuneet jalkaan tai takki kiinni itkin. Jos olisin tiennyt, olisin adoptoinut.

Omasta odotusajastani on jo 15 v, mutta muistan inhonneeni sitä alusta loppuun. Vauva tuntui lähinnä joltain loiselta, joka imi minusta kaikki mehut ja toi kaikenlaisia vaivoja ja kolotuksia. Kestin kuitenkin urheasti (sen kerran), jotta sain toivomani lapsen. Minusta tuli ihan hyvä äiti ja nuoresta on tullut fiksu ja onnellisen oloinen, vaikken ole joka hetkestä nauttinutkaan - voisin vaihtaa matkan varrelta pois montakin päivää, yhtään jeesustelematta.

Yritän sanoa, että äidit eivät ole samasta puusta ja että on hienoa, jos nykyään on jo hyväksyttyä sanoa ääneen se, että välillä on hankalaa, raskasta, tylsää, kivuliasta tai muuten vaan uuvuttavaa, tai etteivät suuret tunteet leisku. Elämää se vaan on, enkä ymmärrä, miksi naiset edelleen hankaloittavat sitä tekemällä äitiydestä suorituksen.

Kuulostaa aika samanlaiselta suhtautumiselta kuin mulla. Paitsi, että olen rv 15, joten vielä on matkaa. En ole vielä ostellut mitään vauvaa varten. Mutta muut sitten onkin ja se jotenkin ihmeellisesti ärsyttää mua. Jotenkin tuntuu, että mä toisinaan jopa kiellän koko raskauden. Haluan vain yrittää elää kuten ennenkin. Kaikki kauhistelee, kun nostelen painavia esineitä ja syön haluamallani tavalla. Jotenkin tuo hyysääminen ottaa päähän. Enkö mä itse kykene pitämään huolta itsestäni.

Kaikki luulee mun odottavan innolla vauvan syntymää, mutta mä kyllä vähän murehdin sitä, että miten sitä kaikkea jaksaa. Voiko siinä vauva-ajassa olla hirveästi mitään kivaa. Kyllä mä taidan toisinaan tuntea hieman syyllisyyttä näistä ajatuksista. Raskaus ei ollut suunniteltu ja en taida vaan vielä olla täysin sinut tämän homman kanssa. Kyllä mä tiedän, että tulen huolehtimaan lapsesta hyvin ja varmasti rakastankin häntä, mutta on tässä varjopuoliakin. Pitää kai luottaa, että "äityiteen" vaan kasvaa ajan kanssa.

Oletko kuitenkin kiintynyt vauvaan? Ei kaikki ole hössöttäjä-pesänrakentaja-intoilija -tyyppisiä, eikä se haittaa mitään. Jutteletko vauvalle, odotatko hänen tapaamistaan? Oliko vauva toivottu? Tottakai lapsista ja vauvoista eritoten on vaivaa, mutta harvemmin se on tuossa vaiheessa päällimmäisenä mielessä. Kaikki se vaiva on kuitenkin sen arvoista. Vaikkei varsinaisia vaivoja olisikaan niin onhan se olo raskaana ollessa väsyneempi ja raihnaisempi kuin normaalisti. Synnytyksen jälkeen olo on usein taas energinen kun saa olla ihan omana itsenään omassa kehossaan ja toimia normaalisti. Mutta kiintymys vauvaan on elintärkeää, että jaksat hoitaa häntä. Oletko jutellut näistä tuntemuksista neuvolassa?

En uskalla kun pelkään että sillä on down :(((

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa aika samanlaiselta suhtautumiselta kuin mulla. Paitsi, että olen rv 15, joten vielä on matkaa. En ole vielä ostellut mitään vauvaa varten. Mutta muut sitten onkin ja se jotenkin ihmeellisesti ärsyttää mua. Jotenkin tuntuu, että mä toisinaan jopa kiellän koko raskauden. Haluan vain yrittää elää kuten ennenkin. Kaikki kauhistelee, kun nostelen painavia esineitä ja syön haluamallani tavalla. Jotenkin tuo hyysääminen ottaa päähän. Enkö mä itse kykene pitämään huolta itsestäni.

Kaikki luulee mun odottavan innolla vauvan syntymää, mutta mä kyllä vähän murehdin sitä, että miten sitä kaikkea jaksaa. Voiko siinä vauva-ajassa olla hirveästi mitään kivaa. Kyllä mä taidan toisinaan tuntea hieman syyllisyyttä näistä ajatuksista. Raskaus ei ollut suunniteltu ja en taida vaan vielä olla täysin sinut tämän homman kanssa. Kyllä mä tiedän, että tulen huolehtimaan lapsesta hyvin ja varmasti rakastankin häntä, mutta on tässä varjopuoliakin. Pitää kai luottaa, että "äityiteen" vaan kasvaa ajan kanssa.

Itselläni on ihan samanlaisia ajatuksia, raskausviikkoja nyt 13+ jotain. Kärsin vieläkin kovasta pahoinvoinnista ja jotenkin tästä koko raskaudesta on niin vaikea nauttia.. Monesti mietin vaan, mitä oon mennyt tekemään ja että jos voisi perua niin varmaan peruisin ja odottaisin vielä pari vuota. Ennen halusin lasta kovaati ja olen lähemmäs kolmekymmentä, nämä ajatukset ovat ihan uusia ja vieraita enkä tunnista enää itseäni. Vähän tabukin sanoa tuntevansa tällaista kun tuntuu että kaikkialla odotetaan, että olisi niin innostunut tulevasta vauvasta ja onnellinen.. :/

Rv 35 ja sama juttu. Kaikki miut on aivan täpinöissään, mä oon jotenkin jäni jaa-asenteella. Vauva on toivottu ja suunniteltu. Meillä ei oo oikeestaan mitään hankittuna, en oikein tiedä ees mitä pitäis hankkia. En jotenkin osaa innostua, ootan vaan et saan nää ylimääräiset 20kg kiloa pois ja juoksemaan. En mäkään oo mitenkään masentunut, päin vastoin. Iloinen ja innostunut koulujutuista, töistä jne. Oon miettinyt, et onkohan tää mun joku puolustusrefleksi, etten uskalla vieläkään oikein innostua. Ihana asia tuo lapsi on, enkä oikein osaa sanoa neuvolassakaan, että en oo niin innoissani tai sekaisin, kun tuntui et kaikki muu synnytysvalmennuksessa oli.

Ekaa kun odotin niin raskausaika oli ihan hirveetä mutta vauvaa odotin tosi paljon ja rakastin sitä jo tossa vaiheessa ja se tuntui omalta.

Nyt odotan toista rv33 ja toivottu lapsi on mutta monet itkut on jo itketty että oli virhe tehdä tämä lapsi kun ekankin kanssa oli niin vaikeeta se vauva-aika ja just on alkanu olee kivaa ekan kanssa ja oon huono äiti ni miks tein toisen jne. Tätä toista odottaessa ei myöskään ole muodostunut minkäänlaista sidettä vauvaan ja toivon että se muodostuu pian synnytyksen jälkeen.