En halua myöntää itselleni, että mieheni on alkoholisti.

Ap, sä et ole epäonnistunut.

Sen sijaan miehesi on, sataprosenttisesti.

Kokoa voimasi ja lopeta suhde. Usko mua, et todellakaan halua lapsia alkoholistin kanssa.

Luepa juttu uudesta Annasta, siinä vastaava pari. Mies on nyt parinkymmenen vuoden juonnin jälkeen raitistunut, mutta sen jälkeen piti vaimon hoitaa itsensä, oli sairastunut siinä vieressä, ei enää osannut kuin hoivata miestä, itsetunto ja terve itsestähuolehtiminen täysin kadonneet. Ja käy lukemassa päihdelinkin palstoilta läheisten ketjua. vaikka kuinka huolehdit ja rakastat et saa miestä raittiiksi, vain hän itse voi päättää koska kortti menee kiinni.

Älä ainakaan kuskaa sitä mihinkään jos ei ole ajokunnossa, vaan anna sitten miehen olla menemättä. Kyllä alkoholiongelmaiselle on itselleenkin hyväksi, että joutuu kohtaamaan ongelmansa seuraukset, mikä ei toteudu, jos joku läheinen aina kuskaa tai muuten huolehtii ettei ongelma paljastuisi tai aiheuttaisi sosiaalisia ongelmia.

Oletkin varmaan myös jo tehnyt miehelle selväksi, että menon täytyy muuttua jotta yhteinen elämä voisi jatkua. Jos et ole, niin tee. Muuta et voi oikein tehdä, koska toista ei voi pakolla raitistaa vaan se tapahtuu vain jos miehessä itsessään herää siihen aito halu.

Ihan kohta olet valmis sanomaan sen ääneen. Miehesi on alkoholiongelmainen.

Hänelle se ei varmaankaan ole mikään ongelma, koska sinä olet mahdollistaja. Ei hänen tarvitse olla ajokunnossa, koska sinä turvaat selustan.

Mene päihdelinkin kotikanavalle. Minä löysin sieltä niin viisautta, voimaa kuin tyyneyttäkin. Ennen kaikkea löysin sen voiman, mitä lopulta asioiden kuntoon saamiseen tarvittiin.

Oma anoppini ja appeni ovat ryypänneet koko mieheni lapsuuden; äiti katosi ryyppyreissuilleen ja isä hakkasi äitiä. Nyt vuosikymmenet myöhemmin asuvat lähellä eronneina, mutta välit omiin lapsiin ovat olemattomat (onkos ihme??) ja lapsenlasten elämässä eivät ole mukana käytännössä ollenkaan. Välit väkinäiset, etäiset ja olemattomat täynnä näiden vanhojen terveytensä menettäneiden juoppojen katkeraa valitusta siitä, kun elämä meni niin, että ei edes oma lapsi halua yhteyksiä pitää. Säälinhakua ja marttyyrina olemista; joka ei minua ole koskaan miniänä kiinnostanut paskaakaan. Elämässä on minun mielestä heille käynyt aivan niin kuin usein käy; sitä saa mitä tilaa!

En ole voinut kuin ihmetellä, millaisen häpeän leiman juoppo lähipiiriinsä jättää; miksi sitä läheisen pitäisi häpeää tuntea siitä, että juopolle viina maistuu? Jokaisen oma valinta se on juoko viinaa vai ei. Itse olen avoimesti kysyttäessä kertonut, että tukiverkot meidän perheellä olemattomat siksi, kun isovanhemmat eivät ole arjessa mukana siksi, kun viina on mennä aikoina maistunut. Ja vaikka korkki ei enää aukeaisikaan, niin terveys, luottamus ja välit on menneet jo aikaa sitten. Keskitytään sellaisiin ihmisiin, jotka tuovat elämäämme iloa.

Ja yllätykseni on ollut suuri, kun joku aina silloin tällöin myöntää, että oma veli, vanhempi tmv. on alkoholisti myös, mutta ei ole kehdannut sitä aiemmin kertoa..

Haluttaisi riisua pois se häpeä, etenkin niiltä jotka eivät ole voineet alkoholistin läheisenä olemiseen vaikuttaa; eli kyseessä lähisukulainen, jota ei ole itse voinut valita.

Puolison voi. Mieti sitä.

Kiitos paljon vastauksista. Totta on, että tavallaan mahdollistan miehen käytöksen esimerkiksi toimimalla aamutunteina kuskina, katsomalla vierestä kun mies lappaa ostoskoriin "vähä janojuomaa illalle" tms.

Mä en tiedä onko taustalla sitten juuri häpeä vai mikä. Kun ollaan käyty yhdessä vaikka ulkoilemassa koiran kanssa, syöty hyvin ja saunottu, sihahtaa aina olutkin auki. Tuntuu ettei mikään tekeminen tai oleminen ole tarpeeksi, aina pitää olla alkokin. Se sopii niin piknikille, tv:n seuraksi, siivouksen päälle kuin ihan vain janon sammuttajaksi.

Oon itse aina ollut suorittajaluonne ja halunnut tehdä asiat ennenkaikkea oikein. Luulen, että se saa mut paikkailemaan miehenkin ongelmia ja "siloittelemaan" ulkokuvaa. Mies on kuitenkin hirveän rakas ja tärkeä. Ne ajat kun hän on selvänä on parhaita hetkiä mun elämässä ja yhdessä aika menee kun siivillä. Ihan arkikin... Mutta kun pullo aukeaa niin taas mennään. :(

-ap

Se, että sinä kiellät asian itseltäsi, sairastuttaa sinut.

Mieti tarkkaan asiaa ja tee se mitä voit tehdä. Jos se ei riitä, tee itseäsi koskevat oikeat johtopäätökset.

Älä nyt ainakaan lapsia sen kanssa tee. Itse kärsinyt alkkis-isästä (ei siis väkivaltaa tai mitään, mut yleinen huoli koko ajan sen pärjäämisestä ym) ja en kyllä katsoi (alkavaa)alkoholistia hetekäkään. Ellei mies tajua ongelmaansa, niin suosittelen kyllä eroamista. Rakkaudella ei ikävä kyllä alkoholistia paranneta, siinä vaan pilaa oman elämänsä.

Ei ole kuin yksi ratkaisu: joko lopettaa juomisen tai teidän suhde loppuu. Laita se ehdoksi ja kerro rehellisesti ajatuksistasi jos se saisi miehen havahtumaan.

Nyt toki tunteet haittaavat eroamista, mut jos meno ei muutu ja saat erottua, niin lyön vaikka vetoa ettet kadu kun pääset "normaaliin" elämään kiinni, missä toisen juominen ei ahdista. Silloin asian tajuaa järjellä, eikä kaduta.