Minkä ikävaiheen lapsen kehityksessä olet kokenut raskaimpana?

Raskausviikot 1-6, ennen kuin sain abortin. Sitä myöhäisemmistä kehitysvaiheista minulla ei olekaan kokemusta, mutta en usko, että pitäisin niistä yhtään sen enempää.

^

Yhdellä lapsista on koko ajan vaikea vaihe meneillään. Mutta ehkä esimurkkuikä oli normilapsella hankalin.

3kk ikäisen kanssa hankalaa kun ei osannut mitään vaikka tahto oli kova, neuvolassa sanottiin ei tuon ikäiset kiukuttele. Joo ei, se vaan raivoaa kun ei saa pidettyä lelua kädessään tai ei pääse kääntymään. Jatkuvaa kitinää tai viihdyttämistä.
Sitten 1 vuotias, koko ajan roikkui jaloissa, edes ruokaa ei voinut laittaa ilman että se veti housuja alas ja rääkyi.
Ja 2,5 vuotias joka lopetti äitin apurina olemisen ja kieltäytyy tekemästä mitään ja on muuttunut kuuroksi.

Muuten on ollut ihan helppoa.

6-8kk kun oli hirveä hinku eteen- ja ylöspäin, muttei päässyt. Vauva yritti, raivosi ja raivosi enemmän jos autoin. Helpotti kun oppi kerralla istumaan, seisomaan ja konttaamaan.

Vauva-aika paras!

Vaikein 1-3v uhma yhdistettynä siihen ettei tajua mitään, menee joka paikkaan, rikkoo kaiken minkä käsiinsä saa. Huoh! Silmät pitää olla selässäkiin. 4-12v ihanaa aikaa. Voi touhuta vaikka mitä yhdessä. Ja sitse murrosikä. "Äiti miksä rageet kaikesta". Järki menee. Ihankuin elettäis teinin kaa täysin eri maailmoissa. Ja vanhempi ei osaa mitään! Meil on nolo sisustus, noloa ruokaa, nolo auto... Hattua nostan omille vanhemmilleni , kun selvisivät aikoinaan järjissään kolmesta teinistä.
JA huonoissa ikäkausissa on ne hyvätkin hetket! :)

6v! Esikoulun aika.

Nyt vauva 8kk ja toistaiseksi sen kun helpottuu vaan. Vieläkään ei nuku täysiä öitä, muttei sentään itke, rääy ja kitise kaiken aikaa kuten ensimmäiset 5kk. Osaa jo vuorovaikuttaa, liikkua jonkin verran ja istua, niin meillä on jopa hauskaa yhdessä. Uhmaikää odotellessa...

No riippuu varmaan lapsesta. Ekasta lapsesta kokemusta reilu viisi vuotta. Hänen kanssaan vaikeinta oli ensimmäinen vuosi; jatkuvia korvatulehduksia, huonosti nukuttuja öitä, sairastelua, ei syönyt hyvin (edelleen pieniruokainen) ja itki paljon. Toinen hankala vaihe taisi olla kolmevuotiaana, kun huusi selkä kaarella jos ei vaikka halunnut lähteä jostain pois. Nyt viisivuotiaana on tosi helppoa.

Toisesta lapsesta kokemusta reilu vuosi ja tyttö on ollut niin tyytyväinen ja helppo (=nukkunut aina hyvin, syönyt aina hyvin ja pysynyt toistaiseksi terveenä) ettei tämän kanssa ole vielä ollut mikään vaikeaa. Ehkä myöhemmin sitten kostautuu urakalla.

Uhmaikä oli raskain. Teini-ikä oli myös raskas, mutta helpotti, että sen ikäinen ymmärtää kunnolla puhetta ja sen ikäisen kanssa on mahdollisuus aitoon keskusteluun, vaikka hormonit hyrräisivät ja ovet paukkuisivat. Lisäksi koin vastapainona juuri em. syystä saavani teini-ikäiseltä enemmän kuin uhmikselta silloin, kun asiat olivat hyvin ja vietettiin aikaa yhdessä.

Raskausaika.

Raskain aika 1-2 -vuotiaan taaperon kanssa, helpointa 5-vuotiaana ja sitten 8-vuotiaana.

[quote author="Vierailija" time="31.08.2015 klo 11:47"]

6-8kk kun oli hirveä hinku eteen- ja ylöspäin, muttei päässyt. Vauva yritti, raivosi ja raivosi enemmän jos autoin. Helpotti kun oppi kerralla istumaan, seisomaan ja konttaamaan.

[/quote]

Tämä oli meilläkin vaikein. Vauva raivos kaikissa muissa asennoissa paitsi sylissä pystyasennossa pidettynä, mieluiten piti koko ajan hyppyyttää tai kanniskella ympäriinsä ettei käynyt tylsäksi... 10 kk ikäisenä oppi VIHDOIN ryömimään, konttaamaan ja nousemaan pystyyn, sit elämä helpottui kertalaakista ja siitä lähtien on on ollut helpompaa. Uhmaiässä oli pari hankalaa kautta, mutta ei nekään ollu niin hankalia kun toi puolivuotiaan jatkuva hyppyytys.

Veikkaan että monilla vastaajista ei ole lapset vielä ehtineet teini-ikään. Mitkään univajeet tai uhmaiät eivät vedo vertoja sydäntä puristavaan huoleen jota teini-ikäisten vanhemmista enin osa joutuu kokemaan.

Toki lapsikohtaista, mutta jos puhutaan ihan puhtaasti lapsuudesta, niin itse kyllä sanon 3-5 ikävuodet jos on paha uhma/pitkittynyt sellainen. Rasittavaa joka ikisestä asiasta vääntää kättä, ja ennen niin rauhallinen luonteeni joutunut monen monta kertaa koetukselle tuon ikäisen lapsen kanssa. Kouluvuodet helpoimpia, ja vauvavuodet ehkä ainutlaatuisimpia - joskin ei kyllä mukavimpia. Teini-ikä sitten asia erikseen, mutta jos katsotaan ihan lapsen kehitystä aikuiseksi, niin kyllähän tuo teini-ikä on monille varmasti raskainta aikaa.

Pahenee pahenee vaan vuosi vuodelta koko ajan. On aika lapsenleikkiä ne uhmaiät ja kiukuttelut siinä vaiheessa, kun kotona on teini, joka kokeilee rajojaan (ja viinaa ja tupakkaa ja nuuskaa ja huumeita). Ja jos ei kokeile, niin ainakin saa pelätä että kokeilee. Tai löytyy katuojasta kuoliaaksi pahoinpideltynä, ajaa mopolla auton alle tai ryhtyy itse kouluampujaksi tai tai tai...

Niin tosiaan itse koin 2-vuotiaan uhman ihan helppona, siinä oli jotain sellaista tosi sympaattista mihin on helppo aikuisena suhtautua. Mutta toisella uhma oli pahana vielä 4-vuotiaana, ja se oli ras-kas-ta, kun ne sosiaaliset taidot ovat kuitenkin paljon paremman, eli uhman keinot myös kirjavammat. 

16

Vauva-aika ollut helpointa, vaikeinta 1-3v. Jatkuvat sairastelut, ei mitään järkeä päässä, uhmaa jne. Lapset nyt 5 ja 7 ja tosi ihanassa iässä. Vauva-aika silti helpointa, koska olin silloin äitiyslomalla. Kokopäivätyö ja lasten kuskaaminen ja arjen pyöritys raskasta.

Mistä te teinien vanhemmat kannatte huolta?? Itsellä lapset 13 ja 10; elämä on IHANAA!