Hei te suurperheiden jo aikuiset lapset, mitä mieltä tästä... miten reagoisitte??

varmasti toinen tykkää isosta perheestä, toinen ei. ja toinen tuntee enemmän saaneensa isossa perheessä, toinen taas tuntee jääneensä jostain paitsi. ja vaihtelee vielä elämäntilanteiden m,ukaan. m itä sinä tuossa tekemään, antakaa hyvät siskot isonsiskon olla rauhassa, kunnioittakaa häntä nyt sen verran, ei hänen tarvi haluta samoja asioita kuin te. ja myöhemmin hällä voi vaikka arvostus sisaruksia kohtaan kasvaa ja haluaakin lähentyä uudelleen.

Itse olen perheemme vanhin ja mulla 10 sisarusta, yhtään en kyllä antaisi pois. Jotenkin itsekästä puhetta, minun on vaikea ymmärtää.

sen verran haluaisin kommentoida että kunnioittakaa sisarenne tuntemuksia, siis älkää ainakaan vähätelkö ja väittäkö vastaan. Hän on kokenut asiat niin kuin on kokenut, ja vaikka kukaan muu teistä ei olisi kokenut samoin, se ei tee siskonne kokemusta lapsuudesta epätodeksi, huonoksi tai muuta sellaista.



Antakaa tilaa ja antakaa siskon rauhassa käsitellä asiaa.



Jos hän haluaa puhua, ole valmis kuuntelemaan mutta jos ei halua puhua niin kunnioita sitä.

jos siskosi on sellainen ettei hänen ole helppo vaatia vaan ennemminkin on liiankin myöntyväinen joko olemaan syrjemmässä tai anatamaan omiaan (vaikkei haluaisi) niin ihan hyvin voin uskoa että on tullut tuollainen olo.



Kun väistämättä tilanne on suurperheessä se, että (ehkä esikoista lukuunottamatta) isojen sisarusten on usein pakko "olla isoja" ja ymmärtää että pienemmät tarvitsevat enemmän huomiota. Ja mitä itse olen katsonut, niin monissa (ei välttämättä teidän!) suurperheissä usein käsketään isompia myöntymään, esim. antamaan lelujaan niitä kinuaville pikkusisaruksille tyyliin "no anna nyt se lelu niin huuto loppuu".



Itse en tunne yhtään suurperhettä (asun alueella josa paljon lestadiolaisperheitä joten tunnen oikeasti monta suurperheesäs kasvanutta) jossa ei ainakin yksi lapsista olisi toivonut pienempää perhettä ja tuntenut jäävänsä liian vähälle huomiolle. Ja yleensä ovat olleet sellaisia kilttejä, hiljaisia ja myöntyväisempiä luonteeltaan, sellaisia jotka eivät kynsin hampain vaadi ja pidä oikeuksistaan kiinni.

Kuulostaa nyt ihan sille että isosiskosi on saanut pienestä pitäen olla teidän pienempien hoitajana ja äidin "apuna", katkera olisin minäkin silloin. Tuohon viittaisi sekin ettei ole omia lapsia halunnut. Itse pidän juuri tuosta syystä tarkkaan huolta ettei meidän isommat lapset toisien lapsenvahtina tai vastuussa joudu olemaan. Kotitöitä tekevät kyllä, mutta pienempien hoito ei kuulu meillä kotitöihin vaan vanhempien tehtäviin. Omasta halustaan josus kyllä huolehtivat pienemmistäkin. Itsekin esikoisena jouduin jonkin verran pienempiä vahtimaan ja kateellisina myöhemmin katselin kun pikkusisareni saivat vailla huolen häivää olla oikeasti lapsia ja teinejä eikä pikkuäitejä. Taloudellisestikin oli epäreilua, minua ei ollut aikaa ja varaa viedä harrastuksiin, mutta kyllä näitä nuorempia sitten kuskailtiin ja etelässä kävivät. Miehelläni oli sama juttu uusperhe kuviossa, sen sijaan että 13 v olisi kesää viettänyt kavereiden kanssa uiden ja pyöräillen ja normaaleja kotihommia tehden, mieheni kanniskeli perheen koliikkista iltatähteä että äiti hommia tehtyä (mm. imuroi ja pyyhki pölyt päivittäin!). Tällä iltatähdellä ei tietenkään mitään vastaavia velvollisuuksia ole ollut.



Mutta miten voisit auttaa, ainakin ymmärtämällä tilanteen ja sen, mitä sisaresi on eteenne tehnyt ja itse joutunut luopumaan.

ja tunnen vain muutaman, joka on. En ole mikään suurperheiden ihailija, näen ongelmana juuri tuon, että isompien on oltava aina niitä isoja (esim. 6-vuotias on vielä oikeasti pieni lapsi, joka tarvitsee äidin syliä ja silityksiä, mutta monissa suurperheissä tämä 6-vuotias on äidin apuri, joka hoitaa ja viihdyttää pienempiä sisaruksia) ja kaikki menee kiertoon. Voi olla hankalaa nähdä omat rakkaat vaatteet, kengät ja lelut pienemmillä sisaruksilla, kun itsekin vielä ehkä haluaisi salaa sitä nallea halata.



Mutta ongelmahan ei ole pienempien sisarusten aiheuttama eikä missään nimessä heidän vastuullaan. Katkeruuttahan voi tuntea heitä kohtaan, mutta eivät he ole vaatineet näitä tavaroita, eivätkä siten mitenkään sorsineet isoasiskoaan. On naurettavaa suojella vanhempia tällaiselta ongelmalta. Heidän kuuluu kantaa vastuu omista valinnoistaan, ei sisarusten. On varsin tyypillistä syyttää omasta pahasta olostaan perhettään ja vanhempiaan. Joskus se paha olo häviää kunnollisella keskustelulla. Ehkä tämä sisko on aina ollut se viileä ja pärjäilevä pienestä pitäen, ei ole kiivennyt syliin ja on karttanut halausta, koska on kokenut, että hänen on oltava vahva ja reipas, koska vanhempien aika ei riitä kaikkeen. Hänelle voisi tehdä hyvää tilittää tuntojaan esim. äidilleen, joka puolestaan voi kertoa, miltä hänestä on tuntunut, kun lapsi on aina ollut niin itsenäinen eikä ole halunnut paijailuja ja silityksiä. Joka tapauksessa siskon pahaan oloon tuskin voi yksikään muu sisarus tehdä juuri mitään. Ei ole normaalia syyttää omista ongelmistaan sisaruksia, joiden olemassaolo on pilannut hänen elämänsä... Siskolla on vakavia ongelmia, joita ei ilmeisesti saa käsiteltyä oikealla tavalla.

sisaresi tunteet ja kokemuksen surkeasta lapsuudesta, vaikka itse olen kolmilapsisen perheen nuorimmainen. Monesti kun lapsiluku kasvaa isoksi, niin vanhimmat lapset joutuvat tavalla tai toisella vanhemman rooliin ja ottamaan vastuuta pikkusisaruksista. Vastuun kantaminen ei välttämättä ole aina niin suoraan havaittavissa, mutta voi näkyä esimerkiksi lisääntyneinä kotivelvoitteina, pärjäämisodotuksina, rakkauden, läheisyyden puutteena. Vanhin sisaresi on todennäköisesti persoonaltaan vaativa ja hän olisi tarvinnut ehkä enemmän tukea ymmärtämään itseä ja tunteitaan varhaislapsuudessa, mutta sen sijaan äitisi on jo halunnut saada uuden hellittävän. Minusta suurta perhettä ei perusteta rakkaudesta lapsiin. Tai voidaan perustaa, mutta todennäköisesti joku lapsista tai aikuisista kärsii tavalla tai toisella. 10 henkisen perheen perustaminen on minusta suuren riskin ottamista. Pitäisi todella ymmärtää, että kaikki persoonat eivät suinkaan nauti hälinästä ja tarvitsevat enemmän läheisyyttä ja tukea. Näyttää siltä, että siskosi on tavalla tai toisella kokenut, että hänen lapsuutensa on ollut koko ajan luopumista, milloin tavaroista, milloin omasta rauhasta, omasta lapsuudesta, mutta ennen kaikkea äidin ja isän jakamattomasta huomiosta ja rakkaudesta. Lapset tarvitsevat paljon rakkautta ja sen vuoksi minusta on kohtuullista, että lapsia ei tuoteta kuin possuja tehotuotannossa, vaan jokainen otetaan yksilönä vastaan ja jokaiselle varataan aikaa keskusteluun ja hellittelyyn.



Olen nyt itsekin sivusta seurannut läheistä perhettä, jossa lapsiluku kasvoi yhdellä, vaikka edellisillekin lapsille ei tuntunut aikaa juuri riittävän. Lapsia tehdään sen vuoksi, että on päätetty, että perheen koko on x määrä lapsia. Minusta pitäisi ennen jokaista lasta miettiä tosissaan, että onko perheellä hyvä olla ja riittääkö aika ja raha ja rakkaus. Ja kysellä sitten vähän niiden vanhempienkin lasten mielipiteitä, että tuntuuko, että heille on aikaa tarpeeksi.



Minusta sinun kannattaa joskus keskustella siskosi kanssa, kun hän on siihen valmis, mutta ennen kaikkea, kun sinä olet valmis ymmärtämään miten rankkaa siskollesi on mahtanut olla se aina vaan kasvava luopumisen taakka. Jos et pysty ymmärtämään, ei keskustelulle ole mitään hedelmällistä maaperää. Siskosi ei varmasti halua yhdenkään sisaruksensa kuolemaa, mutta varmasti on aikanaan toivonut, että niitä ei olisi syntynyt enää lisää. Se on oikeutettu tunne. Koeta miettiä siskosi kannalta. Sinä synnyit isoon perheeseen, sinä sait rakkautta vanhemmilta sisaruksilta ja vanhemmiltakin ehkä paljon enemmän kuin vanhimmat sisarukset (ellet sitten ole vanhin sisaruksista). Sinä sait, mutta hän luopui. Ei pikkusisarukset suuressa määrin ole vain ihana asia joka kantilta katsottuna. Kokemukseen ei välttämättä auta se tosiasia, että vanhemmat olisivat sinun näkökulmasta olleet hyviä.

olen itse joutunut opettelemaan itsekkyyden aikuisena- kuten isosiskosikin



tosin ikävää, jos hän on katkeroitunut



minä jouduin esikoisena ja isosiskona aina "kääntäämään toisenkin posken" ja antamaan pienten ottaa ruokaa ensin ja minä söin mitä jäi...esim.



t. isosisko, äiti raskaana 4 vuotta putkeen- 1 v ikäeroa sisaruksilla

ja silti olen joutunut tekemään todella töitä päästäkseni kiltteydestä eroon.

ymmärrän tunteesi ja osittain myös siskosi tunteen. Minunkin yksi isosiskoni on käyttäytynyt hyvin samalla tavoin meitä nuorempia kohtaan. On ollut katkera siitä, ettei ole saanut tarpeeksi huomiota ja että on joutunut ottamaan nuorena paljon vastuuta. Myös minä olen joutunut ottamaan vastuuta, mutta minulle iso perhe ei ole ollut samalla tavoin kahlitseva kokemus kuin siskolleni.



Mielestäni on väärin, että siskosi purkaa tunteensa sinuun/nuorempaan sisareensa. Eihän vastuun ottaminen tai muut asiat kuten perheenne lapsilukumäärä ole ollut millään tavoin teidän päätettävissänne. Ehkä siskosi purkautui nyt ja tästä pääsee eteenpäin työstämään tunteitaan, hyvä että saa apua siihen terapiasta. Myös minun siskoni on käynyt pitkään terapiassa muun muassa samoista asioista. Ymmärrän huolesi siskostasi, voit auttaa häntä olemaan läsnä tarvittaessa, ja kuuntelemaan jos häntä jokin painaa. Siskoasi ahdistaa nyt, mutta uskon sen kantavan hedelmää kun saa työstettyä ajatuksiaan.



Tsemppiä sinulle! Muista, että sinä et ole syyllinen siskosi tunteisiin, voimia teille! En usko, että pohjimiltaan siskosi ajattelee teistä nuoremmista mitään pahaa.