Äiti syyttää ahdistuksestani itseään - mitä helvettiä teen?

Olen alkanut epäillä äitiäni lievästi narsismiin taipuvaiseksi. Hän on enemmän kaveri minulle kuin äiti. Puhuu todella paljon henkilökohtaisista ongelmistaan, olen hänen "bestiksensä" ja kertoo aina kuinka kukaan ei ymmärrä kuten minä. Kehuu älykkääksi, kauniiksi, kuinka ihailee minua ja on onnellinen, että on tällainen tytär.

Viime viikonloppuna hän avautui minulle siitä, että pelkää menettävänsä minut. Olen ollut ehkä keskimääräistä useammin "kuolemanvaarassa" elämäni aikana (tippunut jäihin, sairastanut tappavan taudin, käyttäytynyt itsetuhoisesti ja holtittomasti, menettänyt läheisiä), viillellyt teininä ja ollut kiusattu jne. Vanhempani ovat mielestäni molemmat kaikkea muuta kuin tasapainoisia, tehneet kummallisia ja itsekkäitä päätöksiä elämässään. Tuntuu väärältä, että kaiken tuen jälkeen äiti vielä "painostaa" minut olemaan onnellinen. Hän siis sanoi, että ei tajua mitä HÄN on tehnyt väärin, miten VOIN olla ahdistunut/masentunut.

Vastasin, että minussa vaan on aina elänyt sellainen synkempi puoli, tulen sen kanssa toimeen, mutta se vaan on osa minua, eikä liity HÄNEEN nyt mitenkään. Tähän hän vastasi, että kyllä sen on lapsesta asti musta huomannut. Miten HÄN on epäonnistunut tällä tavalla, miten HÄN voi minua auttaa. Sanoin, että vaikka niin, ettet käännä tätä kaikkea itseesi. En ole täydellinen, hyväksy se, että jopa sinulla voi olla hieman masentunut tytär!

Mitä helvettiä teen äitini kanssa? Kannan huolta hänestäkin (kuten muustakin perheestä), on aika epätasapainoinen. Mutta niin olen minäkin. Olen vaan niin syvällä tässä äiti-tytär-ystävyyssuhteessa, että ei tätä enää normaaliksikaan saa muutettua...