Lue keskustelun säännöt.
Vanhuudenhöperöityminen " nuorena"
04.02.2007 |
Onko kenelläkään sukulaista/tuttavaa, joka olisi alkanut " höperöityä" jo suht nuorena, alle kuusikymppisenä? Miten osaat suhtautua tällaiseen ihmiseen?
Oma äitini on viisissäkymmenissä ja kärsii jonkinlaisista muistihäiriöistä eli asioiden ja ihmisten nimet häviävät. Sen lisäksi tai ilmeisesti osittain samasta syystä johtuen hänellä on olematon keskittymiskyky. Tämä tekee hänen kanssaan keskustelemisen ja kaikenlaisen kanssakäymisen erittäin hankalaksi: äidin jutut hyppivät aiheesta toiseen, hän ei jaksa kuunnella, mitä hänelle puhutaan eikä siis vastaa kysymyksiin tai ei ymmärrä mitä kysytään ja kun hän itse on äänessä, on ison osan ajasta erittäin hankala päästä kärryille, mistä hän milloinkin puhuu. Oman lisänsä asian raskauteen tuo se, että äitiä itseäänkin ottaa muistin pettäminen koville, ja hän mollaa itse itseään koko ajan, haukkuu hulluksi vanhaksi akaksi ym. älytöntä sekä jaksaa joka kerta muistuttaa, että eihän sitä tiedä, kuinka pian sitä tässä kuollaan. En oikein osaa enää suhtautua äitiini ja hänen vierailunsa ovat todella rasittavia. Harmittaa, kun en osaa peittää ärtymystäni hänen höpötellessä sekavia. Olisiko kellään vinkkiä, miten tällaiseen ihmisene olisi hyvä suhtautua ja miten saisi omaa asennetta muutettua?
Kommentit (7)
ja mahdollisesti sinulle.
Viesteistäsi välittyy minä, minä, minä, eli itsekeskeisyys. Keskitä voimasi äitisi tukemiseen äläkä valita että hän ärsyttää koska ei tee sitä tahallaan vaan oikeasti jotain häikkää siellä aivokopassa.
Tärkeintä on että ymmärrät sairauden laadun ja osaat suhteuttaa asiat sen kautta vaikka kuinka ärsyttäisi, äidillesi sen luulisi olevan hankalampaa ja kiusallisempaa kuin kiukuttelevalle pikkutytölleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai viesteistäni välittyy " minä" kun kerran kuvaan, miltä minusta tuntuu. Vähän vaikea kuvata tuntemuksiaan puhumatta siitä, mitä omassa päässä liikkuu. Mitä itsekeskeistä siinä on?! Sitäpaitsi teen tämän kaiken täällä, en tilitä äidilleni, ja teen sen siksi, että haluaisin saada vinkkejä päästäkseni eroon harmituksen tunteestani, jotta voisin olla äitini seurassa " parempi ihminen" eli jaksaa paremmin. Mistäköhän muuten päättelet, että kiukuttelen äidilleni? Aika outo termi näin kolmekymppiselle ihmiselle, joka ei ole riidellyt äitinsä kanssa kertaakaan kymmeneen vuoteen...
ap
Läpikäydä tilanne ja tajuta, myöntää, että pikkuhiljaa sinä olet se, joka huolehtii äidistäsi, eikä enää toisinpäin. Kaikki joutuvat sen läpikäymään sen prosessin, minusta tämä on enemmänkin sitä, kuin vanhuudenhöperyyttä.
Sinun täytyy oppia ymmärtämään ja hyväksyä, että äitisi ei enää tiedä mitä sanoo ja miten käyttäytyy. Ei hän pahuuttaan tota tee, hauku itseään ja jätä tekemättä mitä pyydät. Joudut tästä lähtien sanomaan samat asiat joka kerta, eikä hän muista niitä ensi kerralla, eikä välttämättä ymmärrä.
Ainoa, joka tässä voi jotain tehdä olet sinä. Täytyy oppia antamaan mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Täytyy oppia olemaan kokematta olonsa harmistuneeksi, koska äitisi ei kohta sitä edes enää huomaa. Voit sanoa äidillesi, että et sinä ole vanha ja ei haittaa jos ei muista, mutta varaudu sanomaan se joka kerta. Voimia raskaaseen tilanteeseen.
Vierailija:
...tänään viimeksi sanoin, että ei mollaisi itseään ja että minun seurassani ei tosiaankaan tarvitse hävetä, vaikka asiat unohtuvat. Mutta äiti ei jotenkin ota tätä lainkaan kuuleviin korviinsa......kaikenlainen vuorovaikutus puuttuu täysin...
... että hävettää olla tällainen vanha hölmö, johon minä sanon, että lopettaisi nyt voivottelun eikä murehtisi asiaa, läheisten kesken voi olla ihan se mikä on eikä sitä tarvitse hävetä. Tähän äitini ei kommentoi mitään vaan saattaakin äkisti vaihtaa puheenaihetta johonkin täysin muuhun. ...
Mutta kun tämä, että äitisi voivottee ja murehtii, ja valittaa, eikä " usko" kun pyydät olemaan valittamatta, tämä on juuri sitä sairautta, höpertymistä. Se miten suhtautuu ympärillään tapahtuvaan.
Siksi äitisi ei vastaa vaan vaihtaa puheenaihetta, kun ei hän enää ymmärrä samalla tavalla kuin terve. Vaikka sanoisit hänelle, että joo niin oletkin vanha hölmö, hän jatkaisi valittamista ihan samalla tavalla!!
Ja varmasti on rankkaa huomata päivä toisensa perään, että äitisi on jo muuttumassa ja muuttunut, eikä tietyllä tavalla ole enää koskaan entisensä.
Surullista, mutta äitisi takia sun on oltava reipas ja jaksettava pitää huolta, vaikka hän ei voi edes kunnolla kommunikoida enää.
Onko hänellä siis joku diagnoosi jo? Voisit sanoa hänelle
a) muistattomuus ei ole hänen syytään, eli hän ei voi sille itse mitään. Eli ei tarvitse koko ajan mollata itseään.
b) Selitä että harhailevat jutut joskus ärsyttää, ja sovitte miten saat äitisi höpötyksen keskeytymään.
Vai onko liian suoraa puhetta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käykää lääkärissä. Kuulostaa aika pahalta, mutta ehkä asialle voi vielä tehdä jotain, oikealla lääkityksellä. Voimia sinulle!!
Meillä on suvussa dementiaa. Mummi ei muista ketään meistä, oma äitini 64v on selkeästi unohtelevaisempi nykyään ja mun oma muisti on rajusti huonontunut viimeisten 5 vuoden aikana. Nyt jo " tiedän" , että joitain asioita on saattanut sattua, ja sattunut, vaikka en itse yhtään muista niitä asioita. Mun keskittymiskyky on myös huonontunut dramaattisesti. Vaihdoin sen takia juuri työpaikkaakin. Uudessa paikassa uutena se, että olen " huono työntekijä" ehkä annetaan jonkun aikaa anteeksi... Mutta mua pelottaa todella paljon. Niin, ja ikää mulla on 35v.
Pointtini oli siis se, miten itse osaisin suhtautua. Äitini on käynyt neurologilla ja pää on kuvattu moneen otteeseen ja diagnoosi on olemassa, aivojen verenkierto-ongelmat aiheuttavat muistipulmia.
Kakkoselle (jolla vastaajista paras sisälukutaito =)) :kissan olen nostanut pöydälle monestikin, tänään viimeksi sanoin, että ei mollaisi itseään ja että minun seurassani ei tosiaankaan tarvitse hävetä, vaikka asiat unohtuvat. Mutta äiti ei jotenkin ota tätä lainkaan kuuleviin korviinsa. Hänen kanssaan keskustellessa kaikenlainen vuorovaikutus puuttuu täysin. Esim. hän saattaa valitella, että hävettää olla tällainen vanha hölmö, johon minä sanon, että lopettaisi nyt voivottelun eikä murehtisi asiaa, läheisten kesken voi olla ihan se mikä on eikä sitä tarvitse hävetä. Tähän äitini ei kommentoi mitään vaan saattaakin äkisti vaihtaa puheenaihetta johonkin täysin muuhun. Juuri siksi kaikki kanssakäyminen hänen kanssaan on erittäin raskasta eikä mistään voi keskustella. Nimenomaan tästä minulla on paljon pahempi olo kuin varsinaisesta höperöitymisestä itsestään.