Hei, yksinhuoltaja..

yritän pitää itsestäni ja lapsestani huolta ja elää hyvää elämää. En halua keskittyä murehtimaan etukäteen.



Koita nähdä elämäsi hyvät puolet, saat päättää kaikesta itse ja minä ainakin nautin siitä, että voimme olla pojan kanssa niin paljon kahden.

sillä lapsellani on diabetes ja minun ei tarvitse olla kuin tajuttomana jokunen tunti - jos vaikka kaadun ja isken pääni - niin lapselta saattaa mennä henki.



Ehkä absurdi pelko, mutta mielessä se pyörii. Koskaanhan ei tiedä, mitä tapahtuu, vaikka suht nuori ja hyväkuntoinen olenkin.

olemassa, vaikka vanhempia olisi kaksikin. Olet varmasti järkyttynyt lapsesi sairaudesta, mutta kyllä sen kanssa voi elää hyvän elämän. Kun lapsi kasvaa (tosin en tiedä minkä ikäinen hän nyt on) voitte opetella yhdessä mitä pitää tehdä jos tulee insuliinisokki tilanne. Eikö suht pienenkin voi opettaa soittamaan vaikka jollekin muulle aikuiselle, mikäli sinä et ole saatavilla, myös joku sokeripala auttaa pahimman sokin ohi. Mikäli sinulla on pahoja pelkotiloja, kannattaisi varmaan käydä juttelemassa ihan ammattiauttajan kanssa. Elämää ei kannata käyttää pelkäämiseen.



Mukavaa orastavaa kevättä sinulle ja lapselle/lapsille

kysyin tätä sen takia, kun on mieltä vaivannut sen jälkeen kun sairastuin paniikkihäiriöön ja pelko esim. pyörtymisestä on suuri..Pyörryinkin kerran, mutta onneksi en ollut silloin yksin lasten kanssa..Minä myös pyrin elämään terveellisesti ja olen " tehnyt" lähinnä nelivuotiaalleni selkoa, että menee vaikka naapureiden ovikelloa soittamaan jos äiti ei joskus " nouse ylös kaatuessaan eikä puhu mitään" ja sellaista..Vielä liian pieni osatakseen soittaa kännykälläni..Ja olen pyytänyt vanhempiani soittamaan päivittäin, sekä sopinut ystäväni kanssa, että ilmoittelen aamuisin tekstiviestillä itsestäni..Varautuahan kannattaa aina. Pyrin kuitenkin siihen, että pelko olisi taka-alalla ja viettämään tasapainoista aikaa ja elämää..