En siedä kehoani.

En ole ikinä pitänyt siitä. Olen aina ollut pullea. Lapsena jo. Minulla on kaksi siskoa ja kaksi veljeä, ja he kaikki ovat olleet koko ikänsä hoikkia ja vanhempana sporttisiakin. He ja äitini ottivat asiakseen muistuttaa minua isoista reisistäni ja pömppömahasta lähes päivittäin. Niinkuin en niitä itse tiedostaisi. Olin lapsena tuon tuosta jos minkälaisella dieetillä ja kotona ei koskaan karkkia tai muitakaan herkkuja ollut. Silti olin pullea.
Päivät rymysin ulkona, kun taas sisarukset pelasivat pleikkaria. Koulumatkat menin pyörällä (ala-asteella 2,5km/suunta, yläasteella 6km/suunta).
Mulla ei ollut rahaa itselläni, joten kaikki mitä söin oli kouluruoka ja kotona terveys-intoilija äitini sapuska.
Isäni oli ainoa joka ei minua mollannut.

Tuijotin ja tuijotan itseäni usein peilistä itkien. Kerran piirsin kajaalilla katkoviivoja kehooni. "Nämä leikkaan pois", ajattelin. Suihkussa ne viivat hävisivät, läskit eivät.

18-vuotiaana tapasin mieheni. Hän oli se joka oli minusta kiinnostunut, minä ihastuin häneen myöhemmin. Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin hyväksyä kehoni ja itseni. "Vau. Joku tykkää musta just tällaisena".

Parin vuoden päästä aloin kuitenkin huomata, että sellaiset sporttiset naiset hänen silmäänsä miellyttää. Oi miksi, miksi sait minut kuvittelemaan että näytän mielestäsi hyvältä?! Olin niiiin vihainen. Mutta piilotin sen.

Nyt lähes kuusi vuotta myöhemmin en enää kestä. Olen edelleen tuon miehen kanssa. En miellytä häntä ulkoisesti ja se tappaa minut. Minä yritän laihduttaa, mutta olen liian paska. Heikko. Huono.
Olisit jättänyt minut iskemättä kun en kerran ole sellainen kuin mistä fantasioit.

Nyt minulla on oikeita katkoviivoja kehossani. Vatsassani. Ne ei lähde suihkussa pois. Jouduin leikkaukseen, ja siitä jääneet muistot eivät myöskään miellytä ketään.

Mä oon niin väsynyt tähän. Voisinpa loikata kehostani pois.

Tälläistä tälle iltaa.