Nämä on suurten ikäluokkien lapsia, jotka nyt ampuilevat perheitään.

Ei ole kasvatettu, on vain annettu kasvaa. Ei ole opetettu, miten vastoinkäymisiin suhtaudutaan, ei ole opetettu, mitä tehdään kun tuntuu pahalta. Ei ole opetettu kuinka ristiriidat ratkaistaan.



Silloin ei osata toimia kun ei ole opetettu. Ei ole pakotietä, on vain ase ja yksi tie.



KASVATTAKAA niitä lapsianne!

ainakin, kun vähän ympärilleen katselee. Nico- Pettein ja Aada- Jessican pitää saada ihan kaikki, mitä vain haluaa.

Se on sen ampujan ihan oma valinta ja oma syy. Ei sitä voi selittää millään muulla kuin sillä, että pahuus ja äärimmäinen aggressio ottaa ihmisestä ylivallan. Taustalla voi olla vuosien piilossa muhinut tragedia, jota ei kukaan av-mamma tai edes seinänaapuri voi käsittää.

Vapaan kasvatuksen hedelmiä. Juuri näin.

Ei ole kasvatettu, on vain annettu kasvaa.

Vapaa kasvatus ei tarkoita sitä ettei kasvateta ollenkaan. Sinun kannattaisi ottaa selvää termistä ennen sen käyttöä.

Itse asiassa summerhilliläinen nk vapaa kasvatus on ollut aika harvinaista suurten ikäluokkien lasten keskuudessa.



Pikemminkin tämä suurten ikäluokkien lasten sukupolvi on terapiasukupolvi, joka käy lävitse isovanhempiensa ja vanhempiensa sotatraumaa.



On muistaakseni väitetty, että talvi- ja jatkosodan trauma näkyy vielä neljänteen polveen. Suuret iköluokat saivat keskimäärin kovan lapsuuden pula-ajan Suomessa, sodan vaurioittamien isien (ja äitien) kodeissa. Lapsuus oli lyhyt, hellyyttää vähän. Sodan käyneet vanhemmat vaativat omilta lapsiltaan laajaa lojaaliutta oman sotakokemuksensa vuoksi, ja suuret iköluokat nousivat kapinaan (60-70 .-lukujan radikalismi ja muutokset). Nyt me suurten ikäluokkien lapset saamme osamme taakasta, ja voimme vihdoin olla se sukupolvi, joka masentuu.



Kamalaa jälkeä sota on tehnyt Suomelle, näistä asioista on puhuttu lopulta aika vähän.

Täysi komppi tälle.

Itse asiassa summerhilliläinen nk vapaa kasvatus on ollut aika harvinaista suurten ikäluokkien lasten keskuudessa.

Pikemminkin tämä suurten ikäluokkien lasten sukupolvi on terapiasukupolvi, joka käy lävitse isovanhempiensa ja vanhempiensa sotatraumaa.

On muistaakseni väitetty, että talvi- ja jatkosodan trauma näkyy vielä neljänteen polveen. Suuret iköluokat saivat keskimäärin kovan lapsuuden pula-ajan Suomessa, sodan vaurioittamien isien (ja äitien) kodeissa. Lapsuus oli lyhyt, hellyyttää vähän. Sodan käyneet vanhemmat vaativat omilta lapsiltaan laajaa lojaaliutta oman sotakokemuksensa vuoksi, ja suuret iköluokat nousivat kapinaan (60-70 .-lukujan radikalismi ja muutokset). Nyt me suurten ikäluokkien lapset saamme osamme taakasta, ja voimme vihdoin olla se sukupolvi, joka masentuu.

Kamalaa jälkeä sota on tehnyt Suomelle, näistä asioista on puhuttu lopulta aika vähän.

90-luvun laman aikaan leikattiin mt-palveluita, eikä niitä ole sittemmin juurikaan nostettu eli monet nykyiset kolmikymppiset ovat jääneet ilman mt-alan apua jo teini-iästä lähtien. Ei se tietenkään ainoa syy perhesurmiin ole, mutta ehkä osatekijä?

itsekin suuren ikäluokan jälkikasvuna tiedän, että monille kotielämä on ollut melkoista pyöritystä. Vanhemmat kyllä melko usein pakenivat alkoholiin rahahuoliaan. Valmistuimme itse pahimpaan lama-aikaan ja tietään miten tiukoilla voi olla työttämänä. Toisaalta siitä sitten syntyy jollekin näyttämisen pakko, että jukoliste kyllä varmasti pärjään. Ja sitten kun niitä töitä alkoi tulemaan, niitä piti ja pitää tehdä niin paljon kuin tarjolla on koska koskaan ei tiedän milloin ei ole taas työtä. Vaikka tekeekin hullun lailla työtä ja palaa loppuu, niin ei nyky järjestelmä kanna jäsenistään huolta ts. ei ole saatavilla matalan kynnyksen apua kaikilla paikkakunnilla. Joten ymmärrän kyllä että pinna on kireällä, kaikki ahdistaa mutta en todentotta hyväksy viattomien lasten tappamista. Se, mitä itselleen tekee, on aivan sama.

lapsensa tarhaan kun ei ollut pitkiä äitiyslomia ja naistenkin piti kiriä työelämässä tasa-arvon tai heräävän feminismin vuoksi? Niin, että en kyllä yhtään ihmettele jos tämän päivän vanhemmilla on hakusessa vanhemmuus ja tukiverkot ontuvat pahasti.

Syynä on pienentyneet luokkakoot. 70-luvulla ja sitä ennen oli kunnon 35+ oppilasta luokkakoot, jotka poistivat tehokkaasti tappamisen himon.

Miksi aina etsitään sekopäille ja heidän teoilleen syytä siitä kun yhteiskunta ei ole hyysännyt heitä tarpeeksi?

pelkällä ylioppilastodistuksella töihin ja jollain merkantin tutkinnolla pankinjohtajanvirkoihin tunnen 2 tällaista ihmistä) ja lääkikseenkin pääsi lukemalla lukion biologian kirjat pääsykokeisiin. Pätkätyöt ja työttömyys olivat harvinaisuuksia ja kunnan tarjoamaa kodin- ja lastenhoitoapua oli vielä 80-luvulla kaikille tarjolla. Äitini muistelee joskus lähes häpeissään sitä kuinka paljon helpompaa hänen oli tienata kuin meidän lasten.

Syynä on pienentyneet luokkakoot. 70-luvulla ja sitä ennen oli kunnon 35+ oppilasta luokkakoot, jotka poistivat tehokkaasti tappamisen himon.

Miksi aina etsitään sekopäille ja heidän teoilleen syytä siitä kun yhteiskunta ei ole hyysännyt heitä tarpeeksi?

Kyllä niitä traumoja löydetään, jos kaivamalla etsitään. Mikään ei silti oikeuta tekoa.

jotenkin pitää lapsuuden valossa määritellä, niin eiköhän monen suurten ikäluokkien, eli meidän nyt n. 40 v omien vanhempien taustana ollut ensin sodanjälkeinen, niukka elanto heidän lapsuudessaan ja sitä seurannut oma vaurastuminen - opiskelemaan oli helppo päästä ja vakituisiin töihin revittiin ja työpaikat säilyivät, mm. omat vanhempani ovat molemmat jäneet eläkkeelle ensimmäisistä työpaikoistaan joihin menivät heti valmistumisen jälkeen. Sodan jälkeen vanhemmat saivat niukalla elämällä kasattua perintöä jonka nämä suuret ikäluokat ovat nyt perineet.



Vaikka nykyisten vanhempien vanhemmat (eli en suuret ikäluokat) saivat kuinka paljon tahansa apua omien lastensa hoidossa omilta vanhemmiltaan, ei nyt ole aikaa eikä kiinnostusta auttaa omia lapsia perheen kanssa kun on oopperajuhlia, golfmatkoja, eläkeläisristeilyjä, kylpylälomia ja pakollinen 3 viikkoa Thaimaassa kevättalvella.



Suuret ikäluokat ovat kaikkiaan aika sellainen itsekäs ikäluokka.

omat vanhempani laittoivat minut hoitoon mummolaan jo 2 vko ikäisenä kun eivät jaksaneet itkuista lasta kun ei saanut nukuttua. Kokopäivähoitoon kodin ulkopuolelle 2kk iästä alkaen. Imetystä äiti jaksoi kokonaista 2 päivää, "oli niin vaikeaa". Kaikki lomat ja viikonloput hoidatettiin meidät lapset mummoloissa. Jos sairastuttiin niin mummot tuli hoitamaan, ei puhettakaan että äiti olisi ollut kotona poissa töistä.



Kasvatus oli sitä että yksin piti pärjätä, vanhempia ei kiinnostanut. Lapsi ei voinut puhua suruista, murheista tai huolista vanhemmille. Jos joskus yritti, tuli vain ivallista naurua ja jotain kommenttia tyyliin "oma vikas, mitäs läksit". Kaikki piti kätkeä sisälle, ei saanut näyttää mitään tunteita, ei varsinkaan negatiivisia.



Nyt sitten aikuisena kun minulla on itselläni kolme lasta (joille onneksi olen aivan toisenlainen äiti) tukiverkkoja ei ole koska vanhempia ei edelleenkään kiinnosta. Omat lapsenlapset eivät ole kiinnostaneet tipan vertaa, edes ristiäisiin eivät ole vaivautuneet. Kertakaan ei ole tultu käymään saati leikitty lapsen kanssa, hoitamisesta nyt puhumattakaan. Ei ensimmäistäkään synttäri, joulu tms lahjaa lapsenlapsille, ovat kuin koko lapsenlapsia ei olisi olemassakaan.



itse saivat aikanaan satoja tuhansia tunteja lastenhoitoapua, eivät vastavuoroisesti ole auttaneet niitä omia vanhempiaan (työnnettiin vanheinkotiin) eikä tietenkään omia lapsiaan, kun he ovat tulleet vanhemmiksi.



Toki tämä on yksittäinen esimerkki, eikä kerro koko totuutta, mutta on yksi ajankuva siitä että suuret ikäluokat ovat tunnekylmiä, piittaamattomia ja itsekkäitä. Ei heitä kiinnosta muiden hätä tai kärsimys. MINÄMINÄ vain kiinnostaa.



Meitä jos kohtaa kriisi (on kerran kohdannutkin) niin apua ei saa MISTÄÄN. Ei kummiltakaan isovanhemmilta, ei muulta suvulta, ei yhteiskunnalta. Täällä ei saa mitään kodinhoitajaa tai perhetyöntekijää, vain ja ainostaan jos lastensuojelutapaus niin silloin saa. kerran jo meinasi käydä todella pahasti kun sairastuin vakavasti hoitovapaalla, apua ei saanut mistään eikä edes kunta antanut hoitopaikkoja lapsille. Olin vaaraksi lapsille lääkkeiden takia mutta itse ne piti kuoleman kielissä vaan jaksaa hoitaa.



Joten minä YMMÄRRÄN TÄYSIN näitä perhesurmia. En hyväksy, mutta ymmärrän. Kun tukiverkkoja ei ole, apua ei saa mistään, niskassa oma tunnevammauttava lapsuus ja hylkäämisen kokemukset, niin ihan satavarmasti tuntuu siltä että ainoa helpotus asiaan on tarttua aseeseen.



Jo on h****tti että yhteiskunta ei saa aikaiseksi mitään lapsiperheen akuutin tilanteen kotihoitoapu-palvelua! Joissain kunnissa näitä on mutta ei vaan täällä. On pakko hoitaa lapsensa vaikka olisi neljä raajaa kipsattuna ja pyörätuolissa - kotiapua saavat vain lastensuojelutapaukset.

Suurten ikäluokkien lapset = vapaan kasvatuksen lapsen = nykyiset lapsiperheelliset eli 30-40-vuotiaat ???

Suurten ikäluokkien lapset = vapaan kasvatuksen lapsen = nykyiset lapsiperheelliset eli 30-40-vuotiaat ???

Suurten ikäluokkien lapsi voinee tarkoittaa sitä nykyistä kuusikymppistä, tai sitten tämän kuusikymppisen lasta?

vielä masentuneempia kuin edelliset.

Että mitähän mahtaa olla edessä kun meidän lapsemme ovat aikuisia?

Kasvatus oli sitä että yksin piti pärjätä, vanhempia ei kiinnostanut. Lapsi ei voinut puhua suruista, murheista tai huolista vanhemmille. Jos joskus yritti, tuli vain ivallista naurua ja jotain kommenttia tyyliin "oma vikas, mitäs läksit". Kaikki piti kätkeä sisälle, ei saanut näyttää mitään tunteita, ei varsinkaan negatiivisia.

Itsekäs ikäpolvi, nykymittareilla katsottaisiin kyvyttomiksi vanhemmuuteen.

Suurten ikäluokkien lapset = vapaan kasvatuksen lapsen = nykyiset lapsiperheelliset eli 30-40-vuotiaat ???

Suurten ikäluokkien lapsi voinee tarkoittaa sitä nykyistä kuusikymppistä, tai sitten tämän kuusikymppisen lasta?

Tarkoittavat 1945-1950 syntyneitä. Eli 6-kymppinen ei ole suurten ikäluokkien lapsi vaan nimenomaan itse sitä suurta ikäluokkaa.

pelkällä ylioppilastodistuksella töihin ja jollain merkantin tutkinnolla pankinjohtajanvirkoihin tunnen 2 tällaista ihmistä) ja lääkikseenkin pääsi lukemalla lukion biologian kirjat pääsykokeisiin. Pätkätyöt ja työttömyys olivat harvinaisuuksia ja kunnan tarjoamaa kodin- ja lastenhoitoapua oli vielä 80-luvulla kaikille tarjolla. Äitini muistelee joskus lähes häpeissään sitä kuinka paljon helpompaa hänen oli tienata kuin meidän lasten.

Ennen sai palkata toisen töihin tuosta noin vain ja molemmat olivat tyytyväisiä. Jos työnantaja ei miellyttänyt vaihdettiin työpaikkaa -tuosta nuon vain! Nyt verottaja, ammattiliitot ja muu byrokratiashaisse pitää huolen siitä, että kenenkään yksityisen ihmisen ei todellakaan kannata palkata esim. kotiapulaista. Pienen firman ei kannata palkata sitä ensimmäistäkään työntekijää -saati toista tai kolmatta. Toisaalta kenenkään ei kannata mennä edes töihin, koska menetät kaikki ne tuoet, joita olet älynnyt hakea Kelan sivuilta! Pienikin tulo romuttaa koko systeemin.

Ei ollut työttömyyttä, kun työllistämisen kynnyksiä ei ollut! Mitä onkaan elämä ja meno nyt!?