Yksinhuoltajavanhempi: kauanko olit yksin ennen uutta suhdetta?

Miten/mitä kautta tapasit uuden kumppanisi?

siitä kun tulin raskaaksi, kaksi vuotta. Aika merkityksettömiä suhteita tuli ja meni muutaman vuoden ajan, kunnes yksi tuttu esitteli nykyiselle miehelle ja mentiin naimisiin. Nyt ollaan oltu vuosi naimisissa ja odotetaan toista lasta meidän perheeseen.

joitakin lyhyitä, kevyitä tai mitättömiä suhteita on ollut tässä välillä, ei yhtään seurusteluksi luokiteltavaa.



Kaikki kivet on jo käännetty, uutta kumppania ei ole löytynyt enkä enää usko että löytyykään. Surullista.

vähän soittelua muutaman miehenkörilään kanssa ja jokunen yhden yön keikka.



Sitä kunnon suhdetta odotellessa :(

Kahdeksas vuosi on menossa ja täytyy sanoa, että kriteerit on nousseet niiiiiin korkealle, että loppua tuskin näkyy. En vaihtaisi ihania koti-iltoja pois, tuulettumassa käyn noin 1-3xvuodessa. Kaikki hyvin näin!

"Olen ollut nyt yksin reilu viisi vuotta



joitakin lyhyitä, kevyitä tai mitättömiä suhteita on ollut tässä välillä, ei yhtään seurusteluksi luokiteltavaa.



Kaikki kivet on jo käännetty, uutta kumppania ei ole löytynyt enkä enää usko että löytyykään. Surullista."

and counting..

parisuhdemarkkinoilla

Ottajia ainakin meikäläisellä olis ollut, mutta kun kukaan ei kelpaa. Varmaan vähän sama kuin tuolla yhdellä aikaisemmalla vastaajalla, että kriteerit on pilvissä. Varmaan niin on myös monilla lapsettomilla päälle 3-kymppisillä. Meillä yksinhuoltajilla on vaan se ilo elämässämme, että lapset on jo tehty. Siinäkään mielessä ei ole mitään kiirettä saada suhdetta aikaiseksi - lapsiluku on ehdottomasti täynnä.



Enkä mä edes miestä tähän kaipaa. Loppujen lopuksi miehestä saatava ilo on vain kausittaista (jos tällainen lievä kyynisyys sallitaan). Lapsista ja itsenäisyydestä saa paljon enempi iloa :)



- se kolmatta vuotta yksin oleva -

Mulla ei ollut sinä aikana oikeestaan yhtään vakavaa suhdetta. Parin kanssa olisin itse halunnut vähän enemmän, mutta ne kundit itse perääntyivät, lähinnä lapsen takia, se oli syy :(

No, onneksi niin. Nyt mulla on aivan ihana mies jonka kanssa olen ollut yhdessä jo 10 vuotta ja meillä on 2 yhteistä lasta.



Mä olin kyllä itsekin silloin aika ronkeli, lapseni ei tavannut kuin yhden miehen josta vähän enempi tykkäsin, silloinkaan ei oltu meillä kotona.

olin neljä vuotta yksin eikä yhtään suhteeksi luokiteltavaa juttua, pientä vipinää muutaman kerran. Joskus kaipaan tuota yh aikaa...

Vaikka unelmieni miehen tapaisinkin haluaisin pitää suhteen seurusteluna enkä perheenperustamisena. Mies saisi asua omassa kodissaan ja minä lapsien kanssa omassa.

Edellisten tavoin olen todella nauttinut tästä rajoitetusta vapaudesta. Rajoitetusta sillä että lapset tietysti tulevat aina ensin ja sitten vasta mamman tarpeet.

Eipä tarvitse kenenkään kanssa konsultoida päätöksistä. Vessapaperi on aina oikeinpäin, ei tarvitse kinata sohvan väristä, siirtää omia suunnitelmia miehen menojen mukaan, voi tulla ja mennä vapaasti. Kaikkia niitä nippelinappeli asioita joista kasaantuu valtava vuori ei tarvitse murehtia ollenkaan.

uutta kumppania en ole löytänyt, seurustellut kyllä muutamankin kanssa

ja ihan omasta tahdosta. Sen verran lapsen isä ehti elämää vaikeuttaa, ettei parisuhde paljon innostanut... Nykyisen tapasin ravintolassa, itse olin selvinpäin (kuten aina) ajattelin, että ihan hauska tyyppi, tuskinpa perään soittelee, mutta soittelihan tuo... ensin edettiin ihan hiljaa kuukausi ja sitten rytinällä eteenpäin, nyt meillä on omakotitalo, yhteinen lapsi, toinen tulossa ja yhdessä oltu vasta 4v.



Tiedättekö, että miehilläkin on huonoja kokemuksia ja juuri tällä miehellä yksinhuoltajista. Miehet haluaa omiakin lapsia, eikä se tarkoita, että he hylkisivät sun omaa lasta jotenkin, päinvastoin meillä on miehelle huoltajuushakemus vireillä. Hän haluaa lapset samalle viivalle, kun on omaisuutta.

siten tapasin nuoruudenaikaisen poikaystäväni yhteisen tuttumme välityksellä uudestaan.Nyt ollaan onnellisesti naimisissa. Tässä välissä oli joitain "yhden illan juttuja" muutama , mutta ei mitään seurusteluksi laskettavaa...

Eipä näytä yksinhuoltajilla olevan kovin valoisa tulevaisuus parisuhdemarkkinoilla

mulla on vaan itsellä vaatimukset korkeella, huonoo en halua haitoiksi, miehen täytyy olla se "oikea" että lähden suhteeseen.

Sinä aikana tapailin nopeasti ja kevyesti paria miestä. Kun lapsi oli n. 3 v tein ensimmäisen seurusteluyrityksen: puolisen vuotta miehen kanssa, joka oli ennen tätä ollut (ja on muuten vieläkin) hyvä ystäväni. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä olemme selvästi enemmänkin vain ystäviä. Välittömästi tämän suhteen päätyttyä aloin seurustella tuttavapiiriin kuuluvan (ns. kaverin kaveri) miehen kanssa, jonka kanssa rakkaus ja romantiikka on roihunnut nyt jo 6 vuotta. Alakouluikäinen lapsi kutsuu häntä nykyään isäkseen. Hyvän miehen löysin!

Mulla oli ajatuksena, että en mä mitään miestä enää otakaan. Ottajia olis kyllä ollut pilvin pimein ja _hyviä_ sellaisia. Tosi monesta niistä joku saa todella hyvän miehen. Mut mä jouduin luopumaan yksin elämisen ajatuksesta jo todella nopeasti, muutaman kuukauden päästä erosta, kun elämäni prinssi tuli valkoisella ratsulla kerrostalon kierreportaita pitkin luokseni. Ei sellaiselle voinut sanoa ei.

Päälle voi varmaan laskea vielä 5kk, koska lapsen isä lähti läiskimään ennenkuin lapsi edes syntyi ;)



Joku sanoi, että eipä ole yksinhuoltajamarkkinoilla paljon menekkiä. Totuus ainakin täällä on se, että ennen lasta oli vielä vähemmän "vakavasti otettavia" vaihtoehtoja. Yhden illan suhteita piisasi, mutta en itsekään kaivannut suhdetta.



Lapsen synnyttyä en tapaillut kuin niitä, joista olin oikeasti kiinnostunut (sekin oli vaikeaa, kun lapsi piti aina ottaa mukaan kahville tms.). 3 lyhyempää suhdetta (~3kk pituisia juttuja) oli ennen nykyisen miehen löytymistä. Tapasimme baarissa, ensimmäinen kertani vuoden aikana (aiemmat deitit tms olivat löytyneet netin kautta... Ei yh:lla paljon muita kanavia ollutkaan... :)).



Olemme seurustelleet 2v, eri osotteet on vaikkakin periaatteessa vietämme kaiken ajan yhdessä. Lapsi kutsuu miestä isäkseen, mies on siihen tyytyväinen. Asunto ollaan ostamassa ja... eiköhän se loppuelämä ole tässä :)

Päälle voi varmaan laskea vielä 5kk, koska lapsen isä lähti läiskimään ennenkuin lapsi edes syntyi ;)



Joku sanoi, että eipä ole yksinhuoltajamarkkinoilla paljon menekkiä. Totuus ainakin täällä on se, että ennen lasta oli vielä vähemmän "vakavasti otettavia" vaihtoehtoja. Yhden illan suhteita piisasi, mutta en itsekään kaivannut suhdetta.



Lapsen synnyttyä en tapaillut kuin niitä, joista olin oikeasti kiinnostunut (sekin oli vaikeaa, kun lapsi piti aina ottaa mukaan kahville tms.). 3 lyhyempää suhdetta (~3kk pituisia juttuja) oli ennen nykyisen miehen löytymistä. Tapasimme baarissa, ensimmäinen kertani vuoden aikana (aiemmat deitit tms olivat löytyneet netin kautta... Ei yh:lla paljon muita kanavia ollutkaan... :)).



Olemme seurustelleet 2v, eri osotteet on vaikkakin periaatteessa vietämme kaiken ajan yhdessä. Lapsi kutsuu miestä isäkseen, mies on siihen tyytyväinen. Asunto ollaan ostamassa ja... eiköhän se loppuelämä ole tässä :)