Kukaan ei tunnu ymmärtävän minua yhdessä asiassa...

siinä miten riemullista neljän pojan jälkeen oli saada tyttö. Tuntuu, että pakahdun onnesta ja omasta tyttärestäni.



Se mitä tunnen häntä kohtaan on jotain mitä en aiemmin ole tuntenut. Nämä tunteeni eivät ole sitä, että yhtään väheksyisin poikiani, rakastan heitä aivan yhtä paljon, mutta tämä tyttö pieni on kyllä sukupuolensa ansiosta erityisasemassa, se on myönnettävä, enkä sitä häpeä, mutta sitä eivät muut ihmiset ymmärrä, ei mieheni, ei äitini, eivät ystäväni.



Joka päivä ihailen hänen pieniä pulleita vauvan käsiään ja suppusuutaan ja ajattelen häntä katsoessani, että: minun tyttäreni, se jota en koskaan uskonut saavani.



Ymmärtääkö joku nämä tunteeni?

Onhan se asia mitä ei saisi ääneen sanoa, mutta ymmärrän tunteesin oikein hyvin. Minusta tuntuisi varmaan samalta tilanteessasi.



Ymmärrän myös ettei tuo tunteesi tarkoita että rakastaisit poikiasi vähemmän saati jotenkin väheksyisit heitä.

että hän on väärää sukupuolta. Sinä epäilemättä olisit rakastanut tätä viimeistä vaikka hän olisi ollut poikakin. Että kyllähän tyttäristä iloita saa! : )