Kun kaikki kaatuu...
En jaksa kirjoitella keskittyneesti. Latelen vain viimeisten muutaman vuoden faktat tajunnanvirtana:
Vaikea parisuhde, joka nyt on viimein loppunut, kun mies on löytänyt uuden. Viimeiseen asti mies kuitenkin käyttäytyi omistavasti, mustasukkaisesti ja pelottavastikin. Hän käytti paljon alkoholia, oli uhkaava, petti jatkuvasti ja huusi helposti. Ei auttanut eikä osallistunut. Silti kaipaan häntä mielettömästi. Luulin ja halusin uskoa, että joskus vielä kaikki järjestyy ja hän palaa perheemme luokse.
Lapsettomuutta muutama vuosi, sitten viimein ihana odotus ja terve lapsi. Tämän jälkeen toivottu uusi raskaus alkoi pian, mutta päätyi raskaaseen keskenmenoon toisella kolmanneksella. Jäin surussa ihan yksin. Kukaan ei ymmärtänyt, ottanut syliin. Toinen keskenmeno vajaan puolen vuoden päästä, viikoilla 9+ eikä tuntunut enää niin pahalta. Mutta ensimmäinen keskenmeno sattuu vieläkin, siitä on 1,5vuotta aikaa.
Rankka vuosi töissä, paljon valvomista ja unettomuutta. Yksin lapsen kanssa, yksin kaikessa. Miestä ei paljon näy, mutta hänen voimansa ja hallitsevuutensa tuntuu. Ikävöin häntä silti, vaikka pelkään kanssakäymistä. Kesällä päätetään vielä yrittää raskautta ja yllätykseksi tärppääkin. Myöhemmin saan tietää, että jo tuolloin hän on vahvasti sitoutunut uuteen ihmiseen.
Mies irtisanotaan töistä. Hän alkaa elää todella liikkuvasti jälleen. Näemme entistä harvemmin. Ei ole kiinnostunut raskauden etenemisestä, vaikka minä tarvitsisin tukea, elän pelossa, keskenmenon riski kahden keskenmenon jälkeen on jo kohonnut. Hän halusi olla lasteni isä, oli niin mustasukkainen, ettei halunnut minun olevan kenenkään muun kanssa tekemisissä ikinä. Kuitenkin odotan sitä päivää, kun hän soittaa ja haluaa palata kotiin. Uutisia hän tulee kyllä syksyn kuluessa kertomaan: uusi nainen on kuvioissa eikä hän saa raskaudesta koskaan tietää ja eräästä irtosuhteesta on jokin aika sitten syntynyt kaunis tyttövauva, näyttää kuviakin minulle, minua oksettaa.
Äitini on innostunut raskaudesta. Äiti haluaa mukaan ultriin ja odottaa vauvaa kovasti. Raskaus on rankka, koska pelottaa, mutta myös väsyttää hirveästi. Sairastamme lapsen kanssa paljon, kun yhdestä flunssasta selvitään, toinen alkaa. Univelkaa määrättömästi.
Äiti kuolee aivan yllättäen, nukkuu pois. Siitä on nyt kaksi viikkoa. Mies tulee suruaikana riehumaan humalassa. Seuraavana päivänä, kun hän makaa tajuttomana kotonaan, uusi naisensa tulee " pelastamaan" häntä satojen kilometrien päästä. Minä, maha tai lapsi eivät kiinnosta, vaikka meillä on suunnaton suru ja selviytymiskamppailu meneillään. Mies lähtee naisensa perään. Ei kysele, miten jaksetaan, ei ole kiinnostunut mistään. Minä pilasin kaiken, en ymmärtänyt häntä, en kohdellut oikein. Pilasin kaikkien elämän, hänen ja lasten elämän. Hän on nyt onnellinen, kun on löytänyt oikean ihmisen rinnalleen.
Olen nyt hakenut apua. Tuntuu kuitenkin, että selvittämätöntä on niin paljon, ettei tätä voikaan selvittää. Olen järkyttynyt, että kaipaan miestä vieläkin, vaikka hän ei ole juuri koskaan tukena ollut. Kaiken jälkeenkin tuntuu, että rakastan häntä, vaikka moisilla tunteilla vain tuhoan itseäni. Kaikilla muilla läheisillä on äidin menetyssurussa joku turvallinen kainalo. Minä olen ihan yksin, ypöyksin. Äiti, ystävä, tuki, isoäiti on poissa. Äiti oli vierellä aina, äiti jakoi elämämme, äidin ei pitänyt olla poissa vielä vuosikymmeniin. ÄITIÄ IKÄVÄ!!!!!!!!!
Kaikki kaatuu...
Kommentit (3)
Voi, hyvänen aika! (En sais voivotella lisää, mutta nämä sanat nousivat ensimmäisenä mieleeni...) Liian paljon tuskaa ja harmia yhden äidin harteille. Toivottavasti jaksat kuitenkin eteenpäin lastesi kanssa! Olet takuulla minunkin ajatuksissani ja rukouksissani - tuntuu niin pahalta puolestasi, niin pahalta!! Kumpa voisin auttaa sinua konkreettisemminkin kuin vain sanoillani... Hienoa, että jaksoit pukea kokemasi sanoiksi ja sait sen itsestäsi irtikin, että kirjoitit sen muidenkin luettavaksi. Jo se on askel eteenpäin!! Sinä selviät, usko se!! Vaikka nyt tuntuiskin kuinka epätoivoiselta, sinä tulet selviämään!! Ei luoja anna kenenkään harteille enempää tuskaa ja harmia, kuin mitä ihminen jaksaa kantaa - uskotaan tämä, niin sekin jo auttaa!! Äiti on maailman kaunein sana - oman äitisi kauniit muistot antakoon sinulle myös voimaa jaksaa eteenpäin ja olla äitinä lapsillesi. Helppo ei sinulle varmasti ole etenkään joulun aika, mutta Tunnelmallista ja Rauhaisaa Joulun aikaa Sinulle ja lapsillesi!! Olet varmasti monen mamman mielessä tällä hetkellä ja kaikki toivovat sinulle voimia! Anna kuulua itsestäsi vielä, äläkä anna epätoivon vallata! On helppoa sanoa, että hakea apua, mutta omasta kokemuksestani voin sanoa, että aina voimat ei riitä siihenkään, sekin vaatii oman voimansa.
" Tahtoisin toivoa sinulle, jotakin oikein hyvää,
enkelin siipien havinaa, iloa, Onnea syvää!!
Tahtoisin toivoa sinulle, mitä en itse voi antaa,
saakoon rakkaus Jumalan, Sinua sylissään kantaa."
Osanotto äitisi poismenon johdosta. Sulla on ollut tosi rankkaa ja tapahtunut rankkoja asioita.
Mun äiti kuoli melkein vuosi sitten vaikeaan sairauteen. Sairaus tuli yllättäen ja yht¿äkkiä äiti olikin poissa. Justiinsa oltiin vietetty kesä mökillä yhdessä, siitä muutaman kuukauden päästä äidin sairaus todettiin ja siitä kolmen kuukauden päästä äiti kuoli. Esikoiseni oli äidin kuollessa vuoden ja 10 päivää. Ja päivää ennen kuin äiti kuoli tein raskaustestin ja sain tietää odottavani toista lasta.
Mua tämä toinen raskaus auttoi jaksamaan. Totta kai esikoinenkin mutta jotenkin se, että nyt täytyy vaan jaksaa kun oon tavallaan yksin vastuussa syntymättömästä lapsesta. Kuitenkin joka päivä mietin sitä, etten ikinä ehtinyt kertoa äidille raskaudesta. Esikoinen oli mummin päivänpaiste.
Mulla tulee vieläkin päiviä jolloin olen soittamassa ja kysymässä äidiltä neuvoa, oltiin tosi läheiset ja soiteltiin tai kyläiltiin melkein päivittäin. Vaikka meillä on miehen kanssa ihan hyvin asiat musta tuntuu silti välillä vaikealta kun ei ole oikein koskaan surru ja puhunut läpi äidin kuolemaa. Vauva syntyi muutama kuukausi sitten ja tuntuu että suru tulee vasta nyt vähitellen. Tämä vuosi on ollut vaikea kun raskauskaan ei ollut helpoimmasta päästä.
Sulla tietysti miehestäsi ja keskenmenoista johtuen ollut rankkaa niin kauan, että asiat on kasaantunu ja kasaantunu ja nyt varmaan vaikea tietää mistä niitä pitäisi alkaa purkamaan.
Jos vaan jaksat kirjoittaa, jakaisin mielelläni ajatuksia. Varsinkin äidin kuolemasta johtuvan surun olen käynyt läpi. (ja käyn edelleen)
Tässä osoitteeni
nevertheless@netti.fi
ensinnäkin, sinä et ole yksin! sinulla on lapsesi joiden vuoksi ihmiset jaksavat taistella kaikenlaisten vaikeuksien läpi. sinä olet lapsillesi se sama äiti jonka menetys omalla kohdallasi on ollut musertavaa. muista se! ja on hienoa että olet hakenut apua, niin tekee vain vastuun ottava hyvä vanhempi. teillä on toivoa paremmasta! olet nyt vain niin rikki selvästikin sairaan miehen oikkujen vuoksi. älä jää kiinni sellaiseen mikä vain hajottaa lisää vaan katkaise välit! tee se itsesi vuoksi että voit eheytyä ja vahvistua. usko vaan että sen jälkeen näet kaiken uusin silmin.
jos on sellainen olo että et ihan oikeasti kestä tätä enää niin rukoile. laita päälle vaikka radio dei ja kuuntele sieltä musiikkia. vaikka neuvo tuntuu oudolta niin se auttaa ihan oikeasti.
sinä et ole yksin. laita vaikka etsin ystävää palstalle tai ihan mihin tahansa ilmoitus että kaipaat lenkkiseuraa tai kahvittelukaveria. mene ihmisten ilmoille.
tällaisista suruista alkaa yleensä elämälle uusi suunta ja sinulla on mahdollisuus vaikuttaa siihen onko se hyvään vai huonoon suuntaan. rukoilen sinulle voimia ja kirkkaita ajatuksia. väsyneenä elämä tuntuu niin erilaiselle kuin levänneenä. soita neuvolaan ja kysy sieltä apua lastenhoitoon tms jotta saat levätä ja nukkua. usko minua, kyllä kaikki helpottaa.
minä otan sinut rukousaiheeksi ja kehotan muita jotka tämän tekstin lukevat tekemään samoin.