EI HELVETTI!!! Auttakaa mua! Olen raskaana 34. vko ja en halua tätä lasta!

Lapsesi on varmasti iloinen pikkusisaruksesta.

Vielä synnytyksen jälkeenkin meni pitkä aika että rakkaus syttyi. Nyt rakastan enemmän kuin itseäni.

sitä juttele kuitenkin esim. psykiatrian kanssa, jos tuntuu oikeasti että pää hajoaa! Neuvolan kautta voit saada lähetteen psykiatrille, pyydä pikaisena lähetteenä, muuten jäät vain jonoon.



Tsemppiä, uskon että se rakkaus vauvaan syttyy sitten pikkuhiljaa syntymän jälkeen, kunhan vain saat puhuttua sinua vaivaavia asioita jollekin...

Varmaankin jotain masennusta tms., mutta äkkiä ettei koko juttu pilaa suhdettasi vauvaan. Tosin vakavasti masentuneetkin sitten opettelevat luomaan suhdetta lapseensa kun jaksavat, eli ei mitään ole menetetty silloinkaan.

Hormonit sen tekee. Synnytyksen jälkeen ota asia neuvolassa esiin. On todennäköisesti raskausmasennusta johon saat apua.

Puhuminen helpottaa.



Luultavasti rakastut lapseen jahka se syntyy, jos sinulla on esikoiseesi normaali äiti-lapsisuhde.

Vielä nuoremman vauva-aikanakin tuntui, että lasta oli tosi vaikea rakastaa samalla tavalla kuin esikoista. Pikkuhiljaa rakkaus kuienkin kehittyi ja syveni. Nyt ovat kummatkin aivan yhtä rakkaita!

Onko lapsilla pieni ikäero. Moni kuvittalee, että on helppoa tehdä toinen lapsi, että siinähän se menee kuin yksikin, mutta sitten voikin olla tosi rankkaa toisen pienen kanssa.....helpottaa varmaan kun vauva on tullut maailmaan ja puhu nyt ihmeessä edes miehesi kanssa, ettet jää yksin asian kanssa. Äitiys on rankkaa eri aikoina eri tavalla. Meitä jokaista voi kohdata vaikeammat aja koska vaan, silloin on hyvä myöntää heikkoutensa ja puhua jolle kulle. Usko pois, ei täällä av:llakaan kaikki ole niin täydellisiä kuin antavat ymmärtää. Johan tässä ketjussakin moni tunnusti samankaltaisia ajatuksia.

raskausaikana, ja se on ihan normaalia. JOskus ne johtuu hormooneista, joskus omista kokemuksista lapsuudessa, joskus vaikeasta elämäntilanteesta. Joskus se tuleva vaan pelotta ja ahdistaa.



En mä itsekään ole mitenkään erityisen innoissani masussani olevasta vauvasta, tämä oli vielä vahinkoraskaus. Mutta vauva ei tietenkään ole vahinko, suomessa kun ei tarvitse ei-toivottuja lapsia synnyttää.



Mutta jo kahden aiemman lapsen kokemuksella tiedän, että mä vain olen kykenemätön luomaan mitään aitoa tunnesidettä masuvauvaan. Enemmän ne aiheuttaa ahdistusta ja pelkoja, ja varsinkin kakkosta odottaessani toivoin todella, että se kuolisi mahaani, ja tietysti häpesin järjettömästi moisia ajatuksia, joihin mulla ei ollut kontrollia.



Lisäksi mun mielestä on vähän vaarallista sanoa, että kaikki muuttuu heti kun lapsi syntyy. Ei välttämättä muutu. Mulla kesti kakkosen kanssa aika kauan, ennen kuin se oikea rakkaus syntyi. Totta kai hoidin vauvan hyvin jne. mutta ehkä vasta lapsen ollessa n. 1-vuotias tunsin sellaista aitoa ja tosi voimakasta äidinrakkautta vauvaa kohtaan.



Mikäs tilanne on nyt? Se että tuo kuopus on todellinen äidin silmäterä ja kultapoika ja sydän suorastaan pakahtuu tuon pienen hurmurin kanssa. Hänen kanssaan koen taasen sellaisia hellyyden tunteita, joita en taasen ole koskaan esikoisen kanssa tuntenut. Hänen kanssaan kaikki on mennyt paljon tasaisemmin.



Jotne kun nyt en niin suuria rakkauden tunteita tunne, ja oikeastaan toivon, että vauva vaan pysyisi mahassa, en ota siitä stressiä. Kyllä minä lapsiani aina rakastan, se rakkauden syntyminen vain ottaa aikansa.



Ja jos ei sitä alkaisi kuulua, niin sitten vaan keskusteluapua. Jostain ne tunteet kuitenkin johtuu, ja omalta kohdaltani tiedän, että äitini ei ole pystynyt antamaan ihan sitä kaikkea, mitä pieni lapsi olisi tarvinnut.



Hyvää loppuodotusta ap. äläkä itse ahdista itseäsi lisää. Ajatukset on vain ajatuksia, ja jos ne alkaa oikeasti liikaa ahdistamaan, niin sitten suu auki neuvolassa tai mielenterveystoimistossa tms.