Lue keskustelun säännöt.
Kunpa minulla olisi mieheni
14.03.2009 |
itseluottamus ja seurustelutaidot. Meillä oli eilen kylässä lapsudenystäväni miehineen ja tämän miehen veli. Emme olleet tavanneet viiteentoista vuoteen ja ystävän miestä ja tämä veljeä en koskaan. Minä stressasin ja hössäsin, melkein kaadoin salaattikipon yhden syliin. Yritin olla rennosti mutta änkytin enkä osannut jutella enkä keksinyt puhuttavaa. Kun minulta kysyttiin jotain, puhuin mitä sattuu ja kun yritin puhua kieliopillisesti sujuvaa kieltä niin taivutin sanoja aivan hassusti, lauseet jäi kesken jne. Kun taas mieheni ei ole tavannut koskaan ketään näistä ihmisistä. Hän jutteli luontevasti, antoi muille tilaa ja oli sopivasti taustalla mutta silti mukana koko ajan. Hänellä käytti kaikkien kanssa jutut yksiin. Minä tunsin itseni sivistymättömäksi moukaksi joka ei ole kärryilä nykymaailman menossa. Kävi kateeksi mieheni.
Kommentit (9)
mieheni on sosiaalinen ja erittäin luonteva ihmisten seurassa, itse olen ujompi ja jäykempi. Olen nyt hyväksynyt tämän, vaikka alkuun ahdisti. Minussa on silti muita hyviä ominaisuuksia, vaikkei sosiaalisuus kuulu niihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teitähän oli kaksi siellä seurustelemassa vieraiden kanssa. Ja varmaan vieraat ajattelivat enemmän illanistujaisia kuin sinun "mokiasi". Et kaatanut salaattikulhoa kenenkään syliin kuitenkaan! Hankalaahan tuollaisessa tilanteessa on - sinulla nimittäin. Et ole tavannut lapsuudenystävääsi moneen moneen vuoteen, mies ja tämän veli sinulle outoja. Sinun "suhdekuviosi" on tuossa paljon vaativampi kuin miehesi. Hän voi lähteä puhtaalta pöydältä ventovieraiden ihmisten kanssa.
Ainakaan minä en vieraana ollessani tee henkistä muistilistaa isännän ja emännän mokista ja onnistumisista vaan istun iloinsena iltaa kun joku on kutsunut kylään.
Meillä vähän samanlainen tilanne. Jos on itselle vieraampia ihmisiä, niin vaikeaa jutustella niitä näitä, kun taas mieheltä sujuu kuin luonnostaan. Tutumpien kanssa tätä ongelmaa ei ole, eikä silloin kun viinilasillisen on itsekin ottanut. Joku noissa tilanteissa vaan jännittää, en tiedä mikä. Pystyisiköhän jossain treenaamaan tuollaisia tilanteita ja niissä suoriutumista.
Mukava kuulla etten ole ainut epäsosiaalinen yksilö. Toisaalta nautin vieraista, toisaalta en osaa olla rento.
ap
Mä olen jäykkä, varautunut, en osaa olla luontevasti ja rennosti kuin tuttujen ihmisten seurassa. Mutta ei mun mieskään ole mikään seuramies :( Niinpä mulla on monesti tunne etten kehtaa pyytää meille ketään kylään, kukapa meillä viihtyisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eli mä olen se jolle se seurustelu on luontevampaa kun mies taas ei välttämättä saa koko vierailun aikana sanaa suustaan. eikä sillä ole sanottavammin merkitystä, tunteeko hän näitä vieraita vai ei - se vaikuttaa ainoastaan niihin perusteluihin, joita häneltä kuulee, kun ihmettelen miksei hän taaskaan edes puhunut mitään. jos hän ei tuntenut vieraita, niin "no enhän mä ees tunne niitä", jos tuntee, niin "emmä jaksa mistään säästä ruveta juttelee jos ei kerran oo mitään sanottavaa".
tosin mä en tiedä, onko miehen kohdalla oikeasti edes kyse siitä että hän jännittäisi, itse ei ainakaan myönnä sitä. minä puolestani kyllä huomaan jännittäväni, mutta jotenkin olen kai oppinut vain elämään sen kanssa, enkä osaa neuvoa miten se tapahtuu. ja kyllähän se kuulemma on ihan normaalia, että toiset ihmiset yksinkertaisesti jännittävät tietyissä tilanteissa enemmän kuin toiset :)
meillä tämä meidän puolisoiden välinen ero vaikuttaa lähinnä siihen, kuinka usein meillä käy vieraita (ts. kuinka usein niitä kutsutaan) ja siihen, kuinka usein itse käymme vierailuilla. näitä molempia tapahtuu todella harvoin, vieraita on meillä lähinnä silloin, kun on jotkin juhlat tyyliin ristiäiset, lapsen syntymäpäivät tms., ja silloin kun vieraat "kutsuvat itse itsensä", eli ilmoittavat olevansa silloin kaupungissa, voisikos mahdollisesti tulla käymään. itse käymme vierailuilla myös äärimmäisen harvoin, lähinnä vastaavissa tilanteissa, kun ei pystytä keksimään jotakin tekosyytä olla menemättä. minua tämä häiritsee, järjestäisin oikein mielelläni enemmänkin vaikka tavallisia illanistujaisia tai kutsuisin porukkaa ihan vain kahville meille, mutta jostain syystä myös se sohvan nurkassa juron näköisenä jököttävä mies on sellainen sisustuselementti, joka kieltämättä mua hävettää (nimim. parikin kertaa selitellyt, mikä sillä miehellä oikein on). jonkin verran olen käynyt ihan itseksenikin illanistujaisissa yms. tuttujen ja kavereiden luona, mutta kun molemmat on kutsuttu, en aina kehtaa mennä yksin ja selitellä pitkin iltaa milloin kellekin, että miksi se mies ei taaskaan päässyt mukaan...
Eikö ole suurempia ongelmia elämässä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö ole suurempia ongelmia elämässä?
Miten olette oppineet luontevaa seurustelua ja mistä ylipäätään juttelette vieraitten kanssa?
ap