Tosi vaikea äiti...

Äitini hoitaa pieniä lapsiani jonkun verran. Olen siitä erittäin kiitollinen ja lapsilla on häneen lämmin suhde.

Pikkuhiljaa olen kuitenkin huomannut että minä uuvun ja vaivun kummalliseen apatiaan hänen lähellään. Tänä vuonna olen vauvavuosien jälkeen oikein panostanut jouluun ja moneen muuhunkin ajatellen, että kaikille tulisi hyvä mieli ja hyvä tunnelma. Jotenkin ihmeellisesti se kaikki valuu hukkaan, minua alkaa ahdistaa ihan järjettömästi ja kun yritän esim. mieheni kanssa selvittää jotain asiaa huomaan että talossamme ei voi eikä saa puhua eikä ilmaista tunteitaan, nimittäin äitini on hetkessä suuren ahdistuksen vallassa. Oli sitten kysymys lapset uhmasta tai minun ja mieheni välisestä käytännön järjestelystä. Jos yritän jatkaa tai huomautan hänelle, että minulla on nyt asia joka minun pitäisi hoitaa hän kaikin tavoin sotkee, repii lapset melkeinkäsistäni, moittii sanojani ja naureskelee muka hyväntahtoisesti vaatepinoille sun muille sotkuille, mitä minulle ei ole mitään mahdollisuuksia ehtiä järjestää. Hän on ystävällinen, avulias ja antelias, mutta jollain ihmeelliselä tavalla hän imaisee itseensä kaiken. Jos asiat eivät suju hänen tahtiinsa, hän itkee, syyllistyy, lähtee suurieleisesti jonnekin. Olen viime päivinä ihmetellyt tätä kaikkea ja alkanut ymmärtää itseäni. Mulla on varmaan ollut kamala lapsuus. Nyt voin rauhallisesti puolustaa tilaani (niin kauan kuin voimia aina tältä perushärdelliltä riittää), mutta oon ollut pienenä varmaan aivan heittopussina hänen fiilistensä heiteltävänä.

Onko kellään muulla tällaista kokemusta? Ja miten olette jaksaneet? Taisaaneet jopa muutosta aikaan?