2-vuotiaan uhma

Voi ystävät hyvät,



kertokaahan muutkin kokemuksistanne uhmaikäisen lapsen kanssa. Olen välillä aivan epätoivon partaalla, ja joskus on kamalaa, kun e epätoivo valtaa mielen aamulla klo 6.15 ja sitä jatkuu koko päivän...



Esikoisneitomme täytti viikko sitten 2v. ja noin 2 viikkoa ennen synttäreitä hänellä alkoi uhmaikä, ihan kuin napista painamalla. Yhtäkkiä mikään ei ollut enää niin kuin ennen: mikään ehdostus, toiminto, arkirutiini ei onnsitunut ensimmäisellä yrityksellä, reaktiot normaaliin ehdotukseen " mennään pesemään kädet ennen ruokaa" saa vastaukseksi hammasrivistön jäljet omaan ranteeseensa, raapimista päin kasvoja yms yms. Syömisestä on tullut henkien taisto meille kaikille, vain tietyt ruuat kelpaisivat, vain tietyt astiat hyväksytään ja vaikka olisi kuinka kova nälkä, puolet ruuista menevät lattialle/pöydälle ja usein tahallsiesti.

Nyt siis takana 3 raivoisaa viikkoa, toki väliin mahtuu aina parempiakin päiviä. Mutta tämä aamu oli taas sarjassamme epätoivoisia aamuja, lapsie heräsi känkkäränkän vallassa eikä häntä meinannus saada aamutoimille, vaatteet piti pukea väkisin päälle ja siihen tarvittiin molemmat vanhemmat hiki otsalla touhaamaan...

Myös hoitopaikasta annettiin heti ymmärtää, että " tänne tuli joku aivan outo tyttö" . Ei kovin rohakisevaa, kun hakiessa hiekkalaatikolla tädit kertaa montako kertaa päivän aikana tyttö pulttasi sinä päivänä.



Elämässämme ei ole kovin suuria muutoksia tapahtunut, siis meidän aikuisten mielestä, mutta kerrataan vähän taustoja: kesän alussa aloitettiin pottareeni ja tyttö on päiväkuiva unia lukuunottamatta. Pissa-kakka-jutut ovat toistaiseksi onnistuneet regressioitta, onneksi. tutti jätettiin opis heinäkuun lopussa ja sitä tyttö kyllä kaipasi aika kauan. Toinen lapis on tulossa, mutta ei taida vielä esikoinen ymmärtää msitäon kyse, vaikak hänelle on kyllä asia kerrottukin, siis että masussa on vauva.

Tähän uhman alkamiseen ajoittui kesälomien loppuminen ja mieheni paluu reissutöihin, eli ehkä se jotenkin siivitti tätä kaikeka. Tai me ei vain lomatohinoiden huiskeessa huomattu ensioireita, kun muutenkin oli kuviot reissuineen ja vieraineen hieman arjesta (mukavalla tavalla) poikkeavia.



Jos joku tietäisi jonkun hyvän kasvatusoppaan ja etenkin jonkun sellaisen kirjan, jolla omaa äitiyttään syvästi epäilevä kolelga saisi oman itsetuntonsa jotenkin takaisin/pönkättyä, kertokaa. Kaikki keinot ovat nyt tarpeen! Ei ole mitään järkeä siinä, että aikuinen menettää malttinsa harva se päivä,miten silloin voi lapseltakaan odottaa kovin sivistynyttä käytöstä.



vinkkejänne ja kokemusianne odotellen.