3,5v ei tottele mitään!!! Hermot menee...
Hei,
on pakko tulla tänne " avautumaan" , koska koen olevani täysin voimaton meidän 3,5v tytön kanssa. Hän ei oikeastaan tottele mitään!! Tuntuu, että kiellän sitä koko ajan ja se kai kaiketi pahentaa vain tilannetta. Mutta mistä löytää " positiivista energiaa" , kun tyttö vastaa kaikkeen ei. Ja HUUTAA. Huutaa tosi rumasti meille vanhemmillekin ja vaikka kuinka yritän rauhallisella äänellä sanoa, ettei saa huutaa, niin mikään ei mene perille. Ja sitten sitä alkaa jo itsekin huutaa ja tekee siis juuri sitä mitä toiselta kieltää.
Tuntuu, että mulla ei ole minkäänlaista auktoriteettia tuohon lapseen. Mitä teen??? Tänään oikein tajusin, että vedättääkö tuo tyttö meitä koko ajan... ja määrääkö se meidän perhettä. Enkö osaa laittaa selkeitä rajoja hänelle?? Aamulla oikein havahduin kun aukasin jugurtin kannen ja lapsi alkoi huutamaan, että hän olisi sen halunnut avata itse!! Mietin, että miksi avasin, kun tiesin mitä tuleman pitää. Siinä kohtaa alkoi herätyskellot soida, eihän minun tarvitse lastani " pelätä" . No, tilanne sinänsä meni ohi, kun sanoin vain, että äiti aukaisi sen nyt. Ei jäänyt siis siitä enempää mesomaan.
Onko tämä siis normaalia uhmaikää, että joka asiaan sanotaan EI. Iltapesulle mentäessä juostaan karkuun, niin että saa sata kertaa käskeä ja loppupeleissä kantaa se sinne pesulle. Sama on ruokailun kanssa, pöydässä ei pysytä millään vaan aina jossakin on välillä käytävä. Joudumme poistamaan hänet pöydästä omaan huoneeseen miettimään ja ruoka laitetaan pois.
Olen vain itse aivan poikki tilanteeseen, kun mikään ei mene läpi ilman taistelua. Osittain tämä kaikki varmaan johtuu myös siitä, että meillä on pieni vauva, joka vie paljon aikaani. Tyttö on aina ollut äidin tyttö ja olen touhunnut hänen kanssaan paljon. Ja onhan hän saanut olla ainokainen pitkään.
Mitä teen?? Onko muilla tällaista? Vai olenko liian lepsu äiti? Toisaalta, yritän kauheasti antaa positiivista palautetta, silloin kuin se on tarpeellista, mutta kun nykyisin se vain on enemmän sitä kieltämistä ja torumista. Ja tietty oma väsymykseni aste vaikuttaa pinnaani. Ja aina kun vauva nukkuu, yritän leikkiä (jota haluaa tehdä kanssani koko ajan) esikoisen kanssa.
Olen aivan loppu asian kanssa. Huolettaa myös miten tämä kaikki vaikuttaa hänen luonteeseensa. Hän on vauvasta asti ollut vaativampaa sorttia ja lujatahtoinen lapsi.
Kiitos jos jaksoitte lukea ja vastatakin.
bambola
Kommentit (14)
Hanki jotain kasvatuskirjoja, ja lue niitä. Niistä minä ammennan voimaa.
- Mieti, missä voit antaa periksi lapselle, vähäpätöisempiä, kuten puetaanko mikä vaate tänään päälle kotona, tai mitä syödään. Jogurttipurkin kannnenkin oppii avaamaan vain harjoittelemalla.
- Tarroilla lahjominen kun käyttäytyy kiltisti.
- Ennakointia, tiukat rutiinit (ei kellontarkat välttämättä sentään, mutta päivästä toiseen samanlaisena kutienkin asiat tietyssä järjestyksessä aina)
- Nälkä ja väsy aiheuttaa suurimmat kiukut.
- Vaihtelua tekemisiin, kavereita lapselle ja itsellekin
- Omaa aikaa ja omia kavereita, unta tarpeeksi. Se auttaa jaksamiseen.
- Koita ottaa välillä syliin, " sylihoitoa" , sen sijaan että laittaisit jäähylle. Super-nannyn tiukat opitkin kannattaa jättää välillä väliin. Jos kyse onkin mustasukkaisuudesta ja huomiontarpeesta.
- Ruokailut: Meilläkin lähdetään karkuun, nyt kertaa kaksi, ku pienempikin on päälle vuoden ja hyvin omatahtoinen. Olen vaan yrittänyt selvitä sillä, että lapset syö kun on nälkä. Ruoka menee pois jos lähtee pois. Saa tarran jos syö tarpeeksi, ja maistaa pitää vähintäänkin, vaikka ei maistuisi. Lentokonetta leikitään myös... jopa 3v-n kanssa kun pienemmänkin. Ruokapöytään tarvittaessa kannetaan, ja jäähyllekin pitää useimmiten kiivetä itse. Tai mennä eristyshuoneeseen ihan itse.
- Illat: Jos riehuu, niin joutuu nukkumaan, muuten saa valvoa niin pitkään kun jaksaa, jos ei uni joskus vaan tule normaalien iltatoimien jälkeen tietyssä ajassa (noin 10 -15 min makoilua).
- Karkuunmenoon voi joskus yhtyä mukaan leikkiin hetkeksi. Sitten sen jälkeen pääsee helpommalla ...
Meillä muuten tuo " sylihoito" toimii myös hyvin! Tarjoan syliä monta kertaa päivässä ja hyvin usein lapset haluaakin tulla.
Minä en oikeen osaa selittää omaa kantaani, olen nimittäin hyvin lapsilähtöinen kaikessa ja mulla on varmaan aika pehmeät arvot. Olen myös samaa mieltä siinä että lapsi saa mielelllän itse tehdä asioita, annan meidän 1v9kk ikäsen kuopuksen ite kaataa maitoa, vaikka tiedän että on 50 % mahdollisuus että puolet menee ohi.
Yritän kuitenkin löytää sen rajan mikä menee hyvän itsenäisyyden / itsepäisyyden ja pompottamisen välillä.
Tilanteita joita minä esim en hyväksy on sellaset että poika haluaa välipalaa, minä teen töitä koneella (siis ihan oikeita, en kirjota vauva-palstalle...) ja isä antaa välipalan. Tästä poika saattaa raivota että vaan äidin tekemään leipää hän syö. Tämä ei käy. Toinen vosi olla, että poika pyytää apua vaikka juoman kaadossa. Alan kaataa juomaa niin hän raivoaa että otan väärästä paikasta purkkia kiinni ja että mun sormet on väärin ja että kaadan väärältä korkeudelta.
Tosi vaikea selittää mitä ajan takaa, koska olen myös sitä mieltä että osasta asioita voi neuvotella, mitkä housut laitetaan päälle jne.
Meillä tyttö myös 3v ja samaa menoa. En ole kuitenkaan ajatellut että olisin liian lepsu jos ennakoin ja vältän kiukun sillä että annan tytön itse avata jugurttipurkin (kun selviytyy siitä kuitenkin jokseenkin kunnialla) ja samoin esim ulos lähteissä tiedän että seuraa raivari jos vaan haen haalarin eteisestä koska haluaa hakea itse - niinpä ennakoin tilanteen ja pyydän alunperinkin hakemaan itse, samoin kun anna itse ottaa vessapaperia jne. Kun kuitenkin nuohan on sellaisia asioita mitkä mun mielestä voi ihan hyvin tehdä itse. enkä siis mitenkään anna periksi kun tahtoo vaan alunperinkin annan tehdä itse. Toki pari ekaa kertaa kunnnes huomasin että nuo asiat aina kiukuttaa meni niin että tein itse ja kiukusta huolimatta hommat jatkoin loppuun asti itse koska olin jo aloittanut enkä siis enää kiukkutilanteessa annan periksi. Tietysti on myös asioita joista aikuiset päättää ja joita ei saa tehdä vaikka kuinka haluaisikin mutta kun sitä kiukkua riittää joka tapauksessa niin miksei voisi joissakin asioissa helpottaakin kun ei kuitenkaan kesken kiukun anna periksi...?
Tai kertokaa ihmeessä jos teen jotain väärin?? En vain ole aiemmin asiaa niin ajatellut, nyt tietysti tuli mieleen kun tuli puheeksi että onko kuitenkaan hyvä tapa..?
Kuulostaa todella tutulta! Oma tytär on 3 v 9 kk ja hyvin määrätietoinen tapaus. Tuntuu, että hän osaisi jo nyt vastaustaa vanhempiaan " periaatteen vuoksi" - vaikka ei kai tossa iässä siitä voi olla kysymys. Päiväkodissa on kuulemma hyvin fiksusti, noudattaa annettuja ohjeita ja osaa keskittyä, kun on tarpeen. Mutta äitiähän ei saa missään neuvoa, saati määrätä! Meillä kumpikin vanhempi kannattaa sitä, että lapsellekin perustellaan asiat eikä vain komenneta aktoriteetilla. Mutta tyttö ei kuuntele, laittaa kädet korville ja huutaa. Täysin mitättömistäkin asioista ja myös niistä, jotka ovat olleet tämän perheen rutiinia jo vuosien ajan...
Sylittäminen on hyvä, joskus tyttöni rauhoittuu siihen. Yhtä usein tosin potkii ja lyö menemään pois. Itse en huuda takaisin kuin harvoin, mutta kieltämättä kiree tunnelma voi välillä olla pitkän aikaa (tunnin ehkä), kun omakin jaksaminen riittää vain juuri juuri.
Lopulta on niin, että vanhemmat päättää, miten perheessä eletään. Luulen, että tässä 4 vuoden nurkilla lapsi voi hyvinkin pyrkiä pääsemään laumanjohtajaksi - tietysti tiedostamattaan. Pikkuasiat, vaatevalinnat ja aamupalan koostumus (leipää vai viiliä) saavat jäädä neidin harkintaan, mutta isommista päättää aikuinen.
ihan kaikessa, mistä mielestäni on edes toiveita selvitä itse.
Esim. maitoa ei saa kaataa itse mukiinsa, kun en usko, että voimat riittää, mutta muuten saa oikein mielellään juoksuttaa tavaroita minulle.
Ja tiskikone puretaan yhdessä, minä annan tytölle tavarat ja hän laittaa ne paikalleen, mitään erityisen helposti rikkoutuvaa en tietenkään hänelle anna. Kieltämättä näin samalla vältämme yhteenottoja jotka seuraisi siitä, etten anna tytön itse tehdä jotain.
Mutta asiaa voi ajatella myös niin päin, että jo aika pienestä pitäen on sopiva aika kannustaa turvallisissa puitteissa omatoimisuuteen ja kotihommiin osallistumiseen.
Mutta kyllähän näiden uhmisten, niin peinten kuin isojenkin kanssa vaan tulee yhteenottoja.
Meillä 3v8kk ja tuittuilua pitkin päivää.
Halusin vaan kommentoida tuota jugurttipurkkiasiaa. Minä annan pojan itse avata purkkinsa ja saa kaataa maitoa lasiinsa jos ei ole 1.5 l täysinäisestä maitopurkista kyse.
Koitan myös muistaa, että haluaa itse ottaa vaatteensa esille ja pukea. Kiireessä yritän " huijata" ja puenkin pojan itse.
Vältän siis turhia taisteluja ja koitan muistaa, että lapsi kasvaa ja on ylpeä omista taidoistaan ja tuskastuu, jos mä aina teen kaiken koko ajan ja paremmin ja nopeammin kuin hän.
Ei tässä muuta tullu nyt mieleen.
tosi mustis. Nyt kun iskä on ollut tosi pitkiä päiviä töissä ja äiti lähes ainoa, jolta voi huomiota saada, on tuo piirre korostunut TOSI paljon. Tehdään vaikka mitä kiusaa vauvalle ja tinttaillaan jos jostain, huudetaan ihan eri malliin kuin aiemmin, luulisin että huomion kipeyttä? Mutta kyseessä voi olla myös 4-vuoden uhman alkaminen, tuttuni sanoi että heillä alkoi ihan yhtäkkiä aikoinaan. Tosin mitä enemmän saa isovelikin huomiota ja syliä päivän mittaan, ja mitä enemmän on muutakin ohjelmaa kuin vain kotonaoloa, sitä kiltimpi on siskolle.
Meillä toimii parhaiten kanssa nuo omat valinnat, kumpi vaate yms. " Nannyn" mukaan ensin seuraa jostain hommasta varoitus, sitten jäähy, ellei ala olla nätisti. Itse olen saanut myös monta hyvää vinkkiä noista nanny-sarjoista! Mahdoitkohan katsoa viime pe (?)? Kuulosti se ohjelmassa ollut tyttö ihan teidän tytöltä käsien korville laittamisineen yms. :)
Jäähylle meillä joutuu myös tottelemattomuudesta ja eilen jäi jopa ilman iltapuuroa, kun ainakin 10 kertaa pyysin tulemaan ja uhkasin jo, että puuroa ei saa ellei tule pöytään NYT. Ei tullut ja puuron syönti jäi - tänään tuli oikein nätisti :). Eilen illalla oli myös keskustelua, miksi on kohteliasta tehdä niinkuin äiti pyytää. Puurottomuudesta huolimatta oli ihan kiva tunnelma keskustelun ja iltasadun ajan.
Yksi mikä pelittää jostain syystä meillä myös hyvin, on se vanha " lasken viiteen ja siihen mennessä on pukemisen jo pitänyt alkaa" - ehdin yleensä kolmeen, neljään. En muista että koskaan olisi tarvinnut tehdä sen " viiden" jälkeen mitään, kun se tehoaa jo itsessään niin hyvin ;) (joskus pitää nelosen kohdalla alkaa sanoa, että kohta on viiteen laskettuna, NYT pitää alkaa homman hoitua).
Tsemppiä sinulle! Samassa tilanteessa olevana tiedän kyllä, miten välillä voi-kaan olla takki täynnä. Ja mukava lukea, että muillakin samaa ;)
-pupsu
Pojalla kyllä ikää vasta pikkuisen alle 2-vuotta, mutta kovasti tuo yrittää uhmata vanhempiaan. Meillä auttaa parhaiten ehdottoman selkeä päivärytmi, riittävän korkea viriketaso ja ulkoilu säällä kuin säällä ja vähintään kahdesti joka päivä. Jos yhdenkin ulkoilun jättää väliin, niin hankalaa on.
On kiva tajuta toisten kokemusten kautta, ettei ole ongelmansa kanssa yksin.
Ja kovin samalta kuullosti muiden kokemukset. Mekin annamme tytön paljon tehdä itse. Ja onkin hyvin omatoiminen ja taitava, mutta joskus vain saa asiat tehtyä nopeammin kun tekee itse (jos siis on kiite,tai iltatoimet venynyt myöhään).
Ehkä tämä tosiaan menee ohi ja jotenkin selviämme. Eilen illalla oli sellainen Duracell-pupu, että juoksi joka paikkaan ja riehui. Jostain kumman syystä sitten iltapalalla vähän rauhoittui (ehkä kun vauva oli nukkumassa ja molemmat vanhemmat söivät iltapalaa hänen kanssaan). Ja aloitimme iltapalan syömisen aikaisemmin, joten ei tarvinnut siinä hoputtaa.
Eiköhän tämä tästä :-)
Te olette ihania äitejä, juuri sellaisia kuin haluaisin itsekin olla. Kärsivällisiä ja lempeitä. Meillä on kaksi uhmisikäistä ja yksi murkkuikäinen siinä vielä höystämässä riitelyä, nimittelyä kiusaamista, joka välillä kärjistyy lyömiseen. Aluksi koitan olla kärsivällinen, pysyä kaaoksen " yläpuolella" , mutta jokaisen päivän pätteeksi alan myös itse raivota ja huudan ääneni käheäksi. Kun lapseni ovat nukkumassa, talo hiljainen, alkaa armoton itsesyytös. Olen todella kurja ihminen äidiksi. Millaisena äitinä lapseni muistavat minut aikuisena.
ei kukaan jaksa olla aina kärsivällinen! anna itsellesi anteeksi. oletko lukenut riina katajavuoren kirjaa " lahjat" ? Suosittelen! Mulle oli tosi helpottavaa lukea se, kun tajusin monien muidenkin äitien painiskelevan äitimyytin vaatimusten ja oman epätäydellisyysen ja siitä johtuvien itsesyytösten kanssa. On varmasti rankka elämänvaihe, jos on uhma- ja murkkuikäisiä samaan aikaan! Koita jaksaa päivä kerrallaan. Tärkeää on kuitenkin se, että haluat yrittää olla " parempi" , siis huutaa ja raivota vähemmän. Yritä joka päivä, vähitellen huomaat kuinka se vaikuttaa positiivisesti lapsiin ja se kannustaa sua tsemppaamaan enemmän. Voimia, ja hyvää talven jatkoa!
aina sujuu kasvatus kirjojen mukaan ;-) Kyllä minulta ajoittain menee hermot mutta pääasiassa käytän noita mainitsemiani konsteja.
Oletko kokeillut että heti kun lapset alkaa esim tapella ja kiljua niin jokainen omaan huoneeseen ja siellä pysyvät kunnes rauhottuvat?
Täälläkin ' taistellaan' yhden kiukkupussin kanssa. Nyt viime viikkoina olemme huomanneet kunnon iltariehunnan yllättäen rauhoittavan poikaa ;) Eli pelataan koko perhe palloa, tai ' painitaan' matolla tai hypitään, tehdään kotitekoista temppurataa, jumpataan, ollaan piilosilla... Meidän ' iso poika' ei ainakaan uhmapäivinään taivu sylittelyyn, mutta selvästi kaipaa kontaktia ja huomiota. Riekkumisen jälkeen poika jaksaa taas tehdä rauhallisempia juttuja jopa itsekseen, mikä meillä on melko harvinaista. Ja poika tottelee (edes noin suurinpiirtein ;) mikä ihaninta. Tai sitten tämäkin on vain vaihe, joka muuttuu huudoksi heti ensi viikolla...
Eiköhän se ole ihan tavallista uhmaikää. Tavallaan tunnistin tuon kuvauksesi että " pelkää" sitä että kohta se muksu taas kiljuu. Olen vaan ottanut itseäni kiinni että minua ei enää lapsen huuto pelota eikä hätkäytä. Toki on tilanteita, missä ei voi huutaa mutta lähinnä nyt ajattelen kotiympäristöä.
Auttaisiko teillä tämä: päätät nyt ja asennoidut henkisesti että kestät yhden viikon mitä tahansa huutoa ja raivoamista. Sitten otat vain ohjat käsiin. Jugurttipurkki avataan, pöytään tullaan syömään ja rutiinit pysyy samana. Katso tapahtuuko jotain muutosta kun lapsi huomaa että hän ei voi kontrolloida sinua huudollaan. En nyt tarkoita että sinun pitää ruveta alistamaan lasta, on asioita myös mitä hän saa päättää ja jostakin voidaan myös neuvotella. Mutta ei kaikesta.
Meillä auttoi se kun tajusin että lapsi ei voi päättää _miten_ omenamehu kaadetaan ja että hänen pillinsä mukaan ei kaikessa tarvi tanssia. Eilen keskimmäisemme sai raivarin kun istahdin korituoliin missä silloin istui hänen leikkikoiransa (siirsin koiran pois). No, ymmärsin tämän suuttumuksen, ja sanoin että anteeksi, voin istua muualle ja asetin koiran takasin. Mutta tämäpä ei huutoa lopettanut. Poika raivosi ja kiljui ja alkoi komentaa tyyliin nyt isän täytyy mennä pois olohuoneesta, pikkusisko ei saa koskea yhteenkään omaan leluunsa, ja minun pitää hakea yläkerrasta hänen virtaheponsa ja asettaa se korituolille ym ym ym. Kiljui ja kiljui mutta pidin pääni ja rauhallisuuteni ja sanoin että koiran laitan takas mutta muut jutut on ihan päättömiä. Puolisen tuntia hän jaksoi huutaa kunnes lopetti ja jatkoi leikkejä.