Synnytyksen jälkeistä masennustako tämä?
Perheeseemme syntyi kauan yritetty ja odotettu toinen lapsi, esikoinen on 4-vuotias.
Mutta minä vain itken ja sressaan. Tuntuu että tämän vauvan myötä en saanutkaan mitään, vaan päin vastoin menetin sen mitä minulla jo oli. Vauvaa kohtaan en tunne maata kaatavaa rakkautta ja iloa; toki minulla on huolehtimisvietti tallella ja vastaan vauvan pienimpiinkiin inahduksiin nopeasti.
Suhtautumiseni esikoiseen huolestuttaa minua eniten: hän joka ennen oli kaikkeni, silmäteräni, ylitsevuotavan äidinrakkauden kohde, on yhtäkkiä silmissäni ärsyttävä kiljuva mukula jota minun ei tee mieli helliä enää.
Imetys takkuilee pahasti. Esikoista imetin pitkään ja menestyksekkäästi, ja kuvittelin ilman muuta tekeväni saman tämän vauvan kanssa. Jostain syystä nyt 2-viikkoisen vauvan paino ei nouse ja minun pitää antaa lisämaitoa. Tunnen siksikin itseni todella epäonnistuneeksi ja olen hirvittävän pettynyt itseeni, itken paljon.
Tiedostan, että olen varmaan jossain määrin masentunut, mutta en oikein tiedä mitä tehdä. Odotanko vain että tämä vaihe menee ohi, ja että saan ilon ja hellät tunteet takaisin. Koska tulevathan ne? Ja että hyväksyn ja annan itselleni ¿anteeksi¿ jos vauva joutuu kasvamaan pullomaidolla.
Haluaisin kuulla kokemuksia jos jollain on ollut vastaavia tuntemuksia, ja miten & milloin elämä ja ajatukset palasivat entiselleen.
Kommentit (9)
kannattaa tosiaan tehdä testi neuvolassa, vaikka ainakaan meidän neuvolassa ei äidin masennusta oteta vakavasti. tuossa vaiheessa hormonitkin tekevät temppuja, joten osa tilanteesta voi korjaantua ajan myötä. liian kauan ei kuitenkaan kanata kärsiä jos tilanne ei muutu; terapia ja oikea lääkitys auttavat yleensä. pääasia on, ettei päästä masennusta kovin pahaksi, jolloin sitä on vaikeampi hoitaa. voimia!
t gekko ja vauva 5 viikkoa
Masennukseen saa apua kun sitä vaan lähtee hakemaan.
Voimia sin ulle.
Voimia sinulle ja onnea pikkuisesta! Itse sain toukokuussa esikoiseni ja ainut asia, mitä etukäteen pidin itsestäänselvyytenä äitiydessä oli imettäminen. Kuinkas sitten kävikään? Maito ei lähtenyt nousuun ja jo vastasyntyneenä hyvin voimakastahtoinen tyttö tarvitsi lisämaitoa. Itkin ja olin tosi surullinen kun imetys ei riittänyt tytön ravinnoksi. Paino ei lähtenyt nousuun, joten järkeilin että toimitaan vauvan parhaaksi.
Sitten asiaan... Tänään löysin nettisivut " Korvikemutsit" . Voi kun olisin tiennyt nuo sivut kun tyttö oli vastasyntynyt. Olisin ehkä säästynyt monilta itkuilta. Käy ihmeessä katsomassa jos saisit apua ainakin tuohon lisämaidon antamisen tuomaan harmiin. Eli googlen kautta löysin kun hakusanaksi laitoin tuon korvikemutsit.
Juttele neuvolassa ja ennenkaikkea myös miehesi kanssa, jotta hän tietää miltä susta tuntuu. Onko vanhimman lapsen mahdollista päästä kummien, mummien, tätien hoitoon vaikka muutamaksi tunniksi silloin tällöin, jotta voisit olla rauhassa vauvan kanssa kahden?
Minun pikkuinen kaipaa äitiä, joten toivotan kaikkea hyvää sinulle!
t. iida-linnea
ps. Tyttö siis syö edelleen sekä rintaa että pulloa. Soseiden makuunkin on päästy. Iloinen ja hyvin kasvava lapsi on vaikka ei täysin äidinmaidolla eläkään. =)
Monet jutut kirjoituksessasi tuntuivat kovin tutuilta. Esikoiseen en suinkaan hullaantunut heti ensi hetkistä lähtien, mutta uskalsin luottaa siihen, että kun pikku hiljaa tutustutaan, rakkaudesta lapseen tulee itsestään selvää.
Toisen lapsen synnyttyä olin välillä niin väsynyt, että esikoinen tuntui jatkuvasti ärsyttävän. Esikoinen tuntui olevan aina tiellä ja mun ja vauvan välissä, vaikka ymmärsinkin, ettei 3-vuotias yhdessä yössä kasva isosiskoksi. Isästä tulikin taas uudella tavalla tärkeä esikoiselle, ja itsekin otin tavaksi, että edes jonkin hetken päivästä keskityn vain esikoiseen, hain takaisin niitä hyviä hetkiä.
Haluaisin sanoa, että usko siihen, että päivä päivältä asiat sujuvat paremmin. Olet juuri synnyttänyt, kaikki perheenjäsenet ovat uudessa tilanteessa, ja tunteet heittelehtivät. Anna vauvallesi ruokaa ihan mistä tahansa, kunhan annat. Itselleni kävi keskosena syntyneen esikoisen kanssa niin, että kun lopetin stressaamisen ja heitin haaveet täysimetyksestä, maitoa alkoikin tulla riittävästi.
Puhu neuvolassa tunteistasi. Yritä ehtiä ulkoilemaan ja näkemään muutakin maailmaa kuin mitä kodin seinien sisällä on. Ole armollinen itsellesi. Veikkanpa, että parin viikon kuluttua voit jo paremmin.
Tunnistin itseni täysin kirjoituksestasi, oma poikani syntyi 7 viikkoa sitten ja olen siitä asti ollut käsittämättömän ahdistunut ja itkuinen. Minullakaan imetys ei ole lähtenyt sujumaan, ehkä stressin ja ahdistuksen takia. Alusta asti on tarvittu lisämaitoa ja nyt ollaan jo siinä, että saan imetettyä enää ainoastaan öisin ja muuten pumppaan, jotta vauva saa edes pullosta rintamaitoa. Kaikkeni olen yrittänyt, vauva saanut aina halutessaan rintaa (ensin aina annoin rintaa, sitten vasta pullosta jos tarvis, alussa aina ei ollutkaan) eli stimulaatiota ollut riittävän tiheästi, syön, juon, on ihokontaktia jne.
Jostain syytä en kuitenkaan ole ollut yhtään iloinen koko tänä aikana. Vauva on kyllä ihana ja tunnen valtavaa hellyyttä, mutta samalla pelkään koko vauvanhoitoa, kotona olemista, yksin omassa seurassani olemista. Kun mies välillä päästää minut kävelylle, mietin koko ajan vain, että voi ei, kohta minun pitää mennä takaisin sinne. Vauva saa ehdottomasti hyvää hoitoa ruuasta seurusteluun, mutta minä en saa mitään. Koko ajan vatsassa on sellainen möhkäle, pelkään selittämättömästi asioita ja itken monta kertaa päivässä ilman näkyvää syytä. Pelkään öitä jolloin en saa nukkua, pelkään syöttöhuutoa, masuhuutoa jne. ja lisäksi jotain mitä en osaa edes määritellä: silloinkin kun kaikki vauvan kanssa menee hyvin, jännitän, stressaan ja itken. Vihaan omaa päätäni ja haluan tämän olon pois!
Välillä, muutama viikko sitten olo tuntui jo hellittävän mutta tuli pari viikkoa sitten takaisin. Puhuin asiasta lääkärille jälkitarkastuksen yhteydessä ja sain psykiatrisen sairaanhoitajan yhteystiedot. Ajan sain vasta lokakuulle. Onneksi on puhelinaika, voin soittaa tässä välissä jos liian pahaksi menee. Onneksi nyt myös mieheni on pari viikkoa kotona joten en ole yksin ja saan jakaa vastuun jonkun kanssa.
Olosi voi olla tavallista kovempaa baby bluesia mutta sen pitäisi kyllä mennä jo jossain parissa viikossa ohi. Jos ei, hae rohkeasti apua, älä jää näin pitkäksi aikaa märehtimään kuin minä! Tuntuu, että 7 viikkoa odotetun ja toivotun vauvan kanssa on mennyt ihan hukkaan. On helppoa sanoa, että älä stressaa sitä imetystä, itsekin kärsin edelleen suunnattomasti siitä ettei se ole onnistunut vaikka muille yritän esittää siitä urheaa. Pääasia on tietysti, että vauva kasvaa vaikka millä, imetystä voi halutessaan koettaa palauttaa esim. imetysohjaajan avulla myöhemmin kun voit paremmin. Tässä tilanteessa se ei ehkä onnistu, ei minulla ainakaan. Puhu neuvolassa terkalle tai lääkärille, puhu puolisollesi, yritä saada apua lasten kanssa tutuilta tai sukulaisilta tai esim. MLL:sta tai Väestöliitosta. Ennen kaikkea älä jää odottamaan, että ongelma poistuisi itsekseen, jos ei se sitä hyvin pian tee. Voi käydä kuin minulle, että pahenee vain.
Toivotan kovasti voimia sinulle tästä eteenpäin!
Virtuaalihalaukset sinullekin! Ei ole aina helppoa olla äiti. Mullakin oli aluksi vaikea hyväksyä uusia tunteitani tai edes saada selville, mitä tunnen. Hienoa, että olet hakenut apua! Jo se, että on saanut asian myönnetyksi itselleen ja jollekulle muulle, usein helpottaa. Et ole yksin; selusta on varmistettu.
Tuohon imetykseen vielä puuttuisin. Tietysti imetys on yleensä äidillekin tärkeää. Se on sellainen juttu, jossa äiti voi tuntea olevansa korvaamaton. Itse yllätyin niistä primitiivisistä reaktioista, joita esikoisemme ennenaikainen syntymä ja imetyksen " epäonnistuminen" aiheuttivat: en pystynyt kasvattamaan lastani kohdussani terveeksi pullukaksi enkä saanut häntä omin voimin edes pidetyksi hengissä. Mutta hei, kaikesta ei ole pakko selvityä yksin! Suomessa niin usein arvostetaan pärjäämistä yli kaiken. Oikeasti, vastuu vauvasta on suuri ja on hyvä olla muitakin ihmisiä ympärillä sitä jakamassa.
Esikoisemme oli vauvavuotenaan vain yhden kuukauden täysin omilla maidoillani, muuten meni erityiskorvikkeita tai kiinteitä lisäksi. Silti katson, että olosuhteisiin nähden onnistuin imetyksessä loistavasti. Osittaisimetys tai maidon lypsäminen ovat isoja juttuja, joita on aivan turha vähätellä! Ja vauva tarvitsee ennen kaikkea vanhemmat, jotka jaksavat hoivata häntä.
kissantassut:
Minullakaan imetys ei ole lähtenyt sujumaan, ehkä stressin ja ahdistuksen takia. Alusta asti on tarvittu lisämaitoa ja nyt ollaan jo siinä, että saan imetettyä enää ainoastaan öisin ja muuten pumppaan, jotta vauva saa edes pullosta rintamaitoa. Kaikkeni olen yrittänyt, vauva saanut aina halutessaan rintaa (ensin aina annoin rintaa, sitten vasta pullosta jos tarvis, alussa aina ei ollutkaan) eli stimulaatiota ollut riittävän tiheästi, syön, juon, on ihokontaktia jne.
tyyliin " onko tämä masennusta" vaan yrittäkää heti puhua asiasta neuvolassa, puolisolle tms. Ja yksi hyvä tuen lähde on ÄIMÄ ry eli Äidit Irti Synnytysmasennuksesta (löytyy vaikka googlettamalla, on tukipuhelin ja toimintaa vertaistukiryhmissä mm. suurimmissa kaupungeissa)! Olen erään pahan masennuksen sairastaneen äidin tarinan kuullut ja olennaisin viesti oli mielestäni se, että apua kannattaa hakea mahdollisimman pian. Mitä pahemmaksi tila pääsee, sitä pidempi lääkitys ja terapia tarvitaan ja sitä enemmän perhesuhteet kärsivät. Ja älkää turhaan pelätkö " hulluksi leimautumista" ! Masennukselle altistavia tekijöitä on paitsi omat luonteenpiirteet, myös synnytyksen jälkeiset fysiologiset muutokset jotka toisilla ovat rajumpia kuin toisilla, eikä niille itse juurikaan mitään voi!
Tsemppiä kaikille väsähtäneille ja masentuneille äideille!
kissantassun kirjoitus oli kuin omani,ihan pilkulleen. hän oli kirjoittanut omatkin tunteeni mitä en itse ole osannut määritellä,mutta siinä ne kuitenkin luki.
oma oloni on nyt viikonlopun jäljiltä hyvä, ihmettelen tätä itsekin. olimme viikonlopun poissa kotoa yhden yön koko perhe, ja nyt onkuin olisi uusi minä kotona. katsotaan tullaanko rytinällä alas.
kotona on myös 4,5 esikko kuten otsikon aloittaneella, hän on osittain päivähoidossa,joka on hänelle hyvä,mutta itselleni en oikein tiedä onko aina hyvä olla itekseen kotona,alkaa miettiä liikaa asioita.
mutta avunsaannista.itse olen tyyppiä -apu tänne ja heti-
ennen synnytystä jännitin jo kovasti synnyttämään menoa, tämä jännitys tipahti minulle aika nopeaan. sain heti ajan sairaalan äitipolille (soitin sinne vain yhtenä aamuna)(asun isossa kaupungissa missä yliopistollinen sairaala) lääkärille samaisena päivänä.
ja samaisena käyntinä tuli paikalle psykologi jonka kanssa jatkoin keskustelua ja tämän jälkeen psykiatrian lääkärikin vielä.
seuraavana päivänä kävin keskustelua vielä läpi ja sain ajan kokeneelle kätilölle myös jonka kanssa jutella,mutta poika päättikin syntyä aiemmin.tämä kaikki oli siis vasta rv 40 tapahtunutta.
synnytys meni hyvin eikä jäänyt käsittelemättömiä asioita mutta muuten tulikin juuri tuo kissantassun kirjoittama olotila.
minä otin yhteyttä tuohon psykologiin kenen kanssa juttelin ennen synnytystä. ja hän otti minut todellakin avosylin vastaan vielä samalla viikolla.
itsellä on myös todella inhottavaa unettomuutta/nukahtamisvaikeutta, ei mitenkään saa rentouduttua,vaan olen jatkuvassa valmiustilassa.
psykologi otti siltä seisomalta yhteyttä lääkäriin,jonne menin keskustelun jälkeen.sain mietoa rauhoittavaa ja toista väsyttävää lääkettä.
mies hoitanut pojan syötöt nyt jokusia kertoja,olen jopa nukkunut aikaisemman 0t-2t sijaan (kerrassaan kamala olotila jota ei tiedä ennenkuin itse kokee) 4-6tuntia,joka tekee jo päivästä paremman.
suurempia litanioita kirjoittamatta, peräänkuulutan pyytämään apua, heti!!! ennekuin aika kuluu enemmän. itsekin odotin 2vkoa vauvan syntymän jälkeen ajatellen että normaalia synnytyksen jälkeistä olotilaa,mutta kierrokset senkuin lisääntyivät päivä päivemmältä pahemmaksi. niin oma oloni sanoi että on tehtävä jotain!
neuvolaan ei auttanut soittaminen,sieltä sai jonkun peruspsykologin ajan lastenneuvolan yhteydestä,ja jolla ei tietoa aikuisihmisten ongelmista.jollain lähetteellä ois saanu kans odottaa muutaman viikon,mikä on liikaa jos kerran oma olo sanoo että nyt ei kestä enää...
itselläni on psykologin numero,ja voin soittaa ja varata ajan jos siltä tuntuu,ja tiedän pääseväni sinne samalla viikolla.katsotaan miten tämä tästä menee.tänään kun on niin oudon hyvä olo,luojan kiitos =)
neitiniiskunen ja pikkumies 4vkoa.
Vauvasi on vielä kovin pieni ja kestää aikansa ennen kun kaikki löytävät paikkansa kun esikoinen ei enää olekaan se ainoa lapsi.
Minä tunnistan itseni kertomuksestasi.
Esikoiseni oli silmäteräni 1v8kk ja aivan ihana lapsi.Uusi vauva oli itkuinen ja vaativa ja isosisko jäi sivuun.Tiuskin ja olin monesti inhottava häntä kohtaan.Olin myös paljon yksin lasteni kanssa joten se ei asiaa helpottanut.Jälkeenpäin toivon että joku olisi auttanut minua,tai siis tajunnut etten jaksa. Meillä vauva siis oli koliikkivauva ja huusi kaiket yöt koko ensimmäisen vuoden ajan.
Nuorimmaiseni on 10kk ikäinen ja muistan täyttäneeni neuvolassa kyselykaavakkeen hänen ollessa aivan pieni jossa kyseltiin mielialasta ja masennuksesta.Sinuna puhuisin asiasta neuvolassa ja jonkun ystävän sekä lastesi isän kanssa.Kuullostat ainakin väsyneeltä,myös ainakin jossakin määrin masentuneelta. Toivon että piristyt ja saat nauttia ihanasta perheestäsi! t.Jas