Ankeus ja apua, vai sosiaalinen elämä ja itse on pärjättävä?

En osaa ollenkaan päättää kumpi on pienempi paha. Asumme nyt siis kaupungissa, meillä on yksi lapsi. Täällä on harrastustoimintaa, jota rakastan ja pari ystävää. He ovat tosin sellaisia, joilta en oikein viitsi pyytää lapsenhoitoapua. Sukulaiset asuvat molemmilla kauempana. Vaihtoehtona tulevaisuudessa olisi jäädä tänne tai muuttaa pieneen kylään korpeen, jossa miehen vanhemmat asuvat. Näin saisimme apua lapsen kanssa silloin tällöin, mutta harrastustoimintaa ei ole. Oken luopunut toivosta ystävystymisen suhteen. Sosiaalisia kontakteja on harrastuksissa, vaan koskaan hyvätkään tutut eivät muutu ystäviksi. Jos muutamne korpeen, ainoat sosiaaliset kontaktit olisivat mies, hänen sukunsa ja töissä. Ei välttämättä riittävää, mutta eläähän niinkin. Haluaisimme toisen lapsen, mutten halua tehdä sellaista tilanteeseen, jossa hoitoapua ei ole saatavilla. Eli jos kaupunkiin jäisimme, haaveet toisesta lapsesta saisi unohtaa. Emme ole juuri tarvinneet, enkä kovin usein haluakaan sysätä lapsia muille, mutta hätätapauksissa ja tarvittaessa optio sille olisi hyvä. Jotenkin jaksaa paremmin jo kun tietää, että tarvittaessa saisi apua, eikä sitten tarvitsekaan sitä niin paljoa. En nyt vaan kykene päättämään, kumpikin vaihtoehdoista tuntuu huonoilta omilla tavoillaan.