Kun lapsuuden traumat vaikuttaa aikuisenakin ihan kaikkeen.

Olin tässä miehen ja pojan kanssa ruokaostoksilla kaupassa ja havaitsin samalla osastolla jotenkin tutun näköisen naisen. Huomasin heti, että ahdistuin hänestä, sydän alkoi vähän pamppailemaan ja tuli jotenkin huono olo. En edes tunnistanut, kunnes hetken tarkkailtuani häntä lapsineen tajusin, että oli saman paikkakunnan tyttöjä, mua pari vuotta vanhempi. Tokko hän edes olisi tunnistanut minua, mut alkoi ahdistaa niin paljon, että sanoin miehellä lähteväni jo etukäteen hakemaan vihanneksia, todellisuudessa vain päästäkseni luikkimaan karkuun tasaamaan oloa.

Juttu piinasi ajatuksia vielä nukkumaan mennessä, yritin muistella tytön nimeä ja sain päähäni vain etunimen. Samalla viikolla terapiassa kerroin tapahtumasta ja siinä samassa kauhean itkun päästin ja muistui mieleen tapaus, jossa tyttö oli kiusannut minua. Siis yksi ainoa kerta, mutta hirveä hyperventilaatio itku pääsi. Olin aikoinaan pahasti koulukiusattu, joka on sitten vaikuttanut koko aikuiselämääni itsetunto-ongelmina, ahdistuneisuutena, masentuneisuutena ym lieveilmiöinä. Toki koulukiusaaminen on vain osasyy ongelmiini, mut vahvasti mielessä usein.

Sama juttu tosi usein on, kun törmään johonkin ihmiseen menneisyydestä, ahdistus, paniikki, karkuun.

Onko muita, joilla vanhat traumat vaikuttaa voimakkaasti vielä aikuisiälläkin, esim. just tämäntyylisellä tavalla, tai joka käy terapiassa keräämässä itseään? Tuntuu, että itsetunto on niin pirstaloituneina ja huonommuuden ja toiseuden tunne on niin syvään juuttunut, että sitä on ihan hirveän vaikea korjata. Ja olen sentään 33, perheellinen, muuten ihan tavallinen, työssäkäyvä ihminen.

Terapeutti toistelee aina, että muista, että se oli silloin ja nyt on nyt ja toki tiedän sen ja useimmiten tunnen oloni ihan naurettavaksi marttyyriksi ja itkupilliksi kun jaksan yhä tällaisissa velloa, mutta aina kun näenkin jonkin siihen aikaan viittaavan asian, humahdan takaisin pelokkaaksi lapseksi.