Lue keskustelun säännöt.
Mun pitäisi erota mutta tuskin tulen koskaan eroamaan
07.05.2013 |
En vain uskalla tehdä sitä liikettä. En ole vuosikausiin pystynyt katsomaan miestä silmiin, en voi sietää koko ihmistä. Miehen mieliala ailahtelee laidasta laitaa, yhdessä hetkessä halailee ja kehuu ja toisessa vittuilee ja kritisoi kärkkäästi. Ei osaa yhtään ajatella mitä kaikkea lapset joutuvat kuulemaan. Kiroilee lapsille ja mulle. Saattaa sanoa lapsille vaikka jotain "Turpa kiinni, saatana tai revin tukan päästä!" Ei satuta heitä fyysisesti kuitenkaan, luojan kiitos.
Pikkuhiljaa oon huomannut että isommat lapset ei enää kerro isälleen asioista vaan puhuvat tärkeimmistä ja vaikeista asioista vain mulle ja usein korostavat että "älä kerro iskälle". Ei munkaan tee mieli kertoa miehelle mitään koska hän kääntää joka jutun niin että mä hoidan asiat huonosti enkä välitä tms.
Välttelen miehen seuraa, koska ei ole yksinkertaisesti mitään hyvää mitä hänen seurastaan saisin. Joskus menee ihan ok, jos en puhu mistään mistä hänellä voisi olla eriävä mielipide. En siis hyssyttele enkä kulje varpaisillani mutta oon opetellut uudenlaisen elämän jossa kuvittelen ettei miestä oliskaan.
Mies ei katso aikaa eikä paikkaa joissa kuittailee mulle ja lapsille. Ihan sama missä ollaan (kaupassa, sukuloimassa..) joka paikassa saa hävetä silmät päästään.
Mä en oikeasti pidä mun miehestä ihmisenä ollenkaan (rakastamisesta puhumattakaan) ja päivittäin toivon että hän kuolisi pois niin meillä olisi helpompaa. En tiedä mikä mua tässä pidättelee...?! Tässä vaiheessa on turha miettiä, miksi alun perin otin tällaisen miehen. Paskat on jo housussa..
En vaan millään pysty kuvittelemaan tilannetta että pakkaisin mun ja lasten kamat ja alettaisiin pallottelemaan lapsia kahden kodin välillä. Todnäk mies ei osaisi sitäkään hoitaa fiksusti vaan mustamaalaisi mua lapsille mun selän takana.
Sitten välillä seuraa mua huoneesta toiseen päiväkausia ja suukottelee ja kehuu ja lääppii. Sanomatta selvää että kaiken paskamaisen kohtelun jälkeen ei kiinnosta nuo hellyydenosoitukset.
Varmaan kertoo paljon miehestä sekin että miehen oma äiti ja sisko on mulle ihmetelleet mitä näen koko ukossa.
Kommentit (12)
[quote author="Vierailija" time="07.05.2013 klo 11:46"]
1. Mitä menettäisit jos otat eron, pakkaat laukut, otat lapset kainaloon ja lähdet?
2. Mitä saavuttaisit samaisessa tilanteessa?
3. Oletko valmis jatkamaan tätä elämää hamaan tappiin asti tällaisenaan ilman muutosta?
4. Minkälaisen miehen-, isän-, vanhemmuuden- ja parisuhdemallin haluat jättää perintönä lapsillesi?
Mieti noita.
[/quote]
1. Menettäisin jotain materiaa, ei sillä ole merkitystä. Talon. Ei se haittaisi, kyllä mä voin lasten kanssa olla onnellinen ihan missä tahansa. Eipä tule mieleen mitään muuta mitä menettäisin. Okei, menetettäisiin tietysti myös ne perheen yhteiset hetket jotka tosin yleensä päättyy miehen hermostumiseen (lauhtuu yhtä nopeasti kuin kiihtyy mutta mulle ja lapsille se yhteinen hetki on jo mennyt pilalle).
2. Rauhan. Mukavaa yhdessäoloa lasten kanssa. Itsenäisyyden, ei tarvitse selitellä kaikkia tekoja ja esim. omia puheluita toiselle koko ajan.
3. Hirveä ja surullinen ajatus.
4. Huonon mallin he saa, se on selvä. Äiti ei halua isää, mutta teeskentelee lasten mieliksi muuta.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eli miksi et nää itseäsi kävelemässä ulos tuosta?
Kannattaa myös miettiä, oletko valmis taistelemaan lapsista pahimmassa tapauksessa myös oikeudessa? Pystytkö elämään sen asian kanssa, jos mies sattuisi haluamaan lapset ja jopa voittamaan oikeuskäsittelyn?
Ikäviä asioita, mutta kun tehdään yhteisiä lapsia, niin on pystyttävä asioista myös sopimaan.
Oleko miettinyt , minkälaisen kuvan sinusta lapset saavat ?
Minun äitini oli naimisissa narsistisen paskan kanssa , en voi edes ajatella kutsuvani sitä miestä isäksi. Äiti nöyristeli, alistui ja otti vastaan kaikenlaista sanallista soopaa. Lapsuuden tunnelma oli kireä ja ahdistunut. Muutin 16vuotiaana poikakaverin perheeseen ja näin siellä, minkälainen on oikea koti jossa ihmiset arvostavat toisiaan. Olen nyt 23v , minulla on 2 lasta ja hyvä mies. Vanhempiini en pidä mitään yhteyttä, sisartani tapaan kyllä mutta hän on niin neuroottinen ihminen ettei siitäkään oikein tule mitään .
Äitienpäivä kun lähestyy , minua ahdistaa. äiti loukkaantuneena soittelee, hänen mielestään kaikki on isän vika, hän on ihan puhdas pulmunen, hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Silti hän on vieläkin sen miehen kanssa.
Minä pyysin ja rukoilin äitiäni eroamaan , muistan 6 vuotiaana ekan kerran keksineeni, että voisimme lähteä. Äiti valitsi sairaan suhteensa ja henkisesti hylkäsi lapsensa.
En ymmärrä miksi haluat lapsillesi tuollaisen lapsuuden.
sama täällä, mies on erilainen kuin ennen lapsia, lasten syntymän jälkeen mies on näyttänyt lähinnä huonoja puoliaan- on kuin eri mies- luulin lapsirakkaaksi jne
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äiti oli lapsuuteni isäni kanssa, joka oli kuvailemasi miehen tyylinen kamala tapaus. Toivoin joka päivä, että oltais lähdetty äidin kanssa ja edelleen olen hieman katkera äidille, ettei koskaan lähtenyt. Ei sitä lapsena osaa ilmaista tarpeeksi selkeästi. Nyt en enää ole isän kanssa missään tekemisissä, eikä ole paljon äitikään, mutta se on jäljet kuitenkin jättänyt muhun, mitä nyt joudun käsittelemään itsekseni. Että kannattaa lähteä, lapsiin tuollainen idiootti jättää suurimman jäljen. Ne varmasti haluavat asua vain sun kanssa, mutta eivät sitä sulle osaa tosissaan sanoa. Luulisin siis näin, jos tilanne samantapainen kuin meillä.
[quote author="Vierailija" time="07.05.2013 klo 13:12"]
Kannattaa myös miettiä, oletko valmis taistelemaan lapsista pahimmassa tapauksessa myös oikeudessa? Pystytkö elämään sen asian kanssa, jos mies sattuisi haluamaan lapset ja jopa voittamaan oikeuskäsittelyn?
Ikäviä asioita, mutta kun tehdään yhteisiä lapsia, niin on pystyttävä asioista myös sopimaan.
[/quote]
Mies on mulle sanonut että jos me joskus erottaisiin, olis itsestään selvää että lapset jää mulle. Käytännön asioitten (lasten koulu, kotityöt jne.) pyörittäminen on lähes kokonaan mun harteilla.
Uskokaa tai älkää mutta mä oon äärimmäisen onnellinen ihminen. Oon kiitollinen kaikesta pienestäkin mitä saan ja mitä mulla on. Mullahan on paljon: lapset, terveys, työ, koti...
Aina aika ajoin mulle tulee kuitenkin tällainen ahaa-elämys, että "jösses, ei kaikilla varmaan ole suhde omaan mieheen tällainen". Pystyn kuitenkin elämään sen faktan kanssa etten henkisesti kaipaa mun miestä mihinkään. Elän eri lailla kuin moni muu, muttei se silti tarkoita ettenkö olis onnellinen.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen myös huono eroamaan. Vatvoin eroa vuosikausia, mutta lopulta se oli mies joka eron otti. Otin tän laastarimiehen ja nyt olen taas tilanteessa jossa tunnen samoin kuin sinä miestäsi kohtaan. Useimmiten en voi sietää koko ihmistä. Meillä ei ole yhteisiä lapsia paitsi nuorimmaiseni jota mies pitää omanaan koska on tuntenut ihan pikkuvauvasta. En vaan pysty eroamaan, vaikka pari kertaa ollaan ero tehty niin minä olen se joka haluaa toisen takaisin kun ahdistus on niin suurta. Vaikka tunnen että tämä on väärä mies ja lisäksi olen ihastunut toiseen ja se muhun vaikka meillä ei muuta olekaan kuin kemiaa välillämme (pari kertaa salaisia kännipusuja bileissä jossa muitakin ja samalla tunnustuksia omista tunteista).
Itselläni homma on nyt kuitenkin kypsynyt siihen pisteeseen että olen 99% varma erosta, mutten vaan tiedä milloin ja miten. Ehkä sinullakin aikaa myöten selkenee asia. Tulee se päivä jolloin kamelinselkä katkeaa. Olet jo siinä pisteessä että ei ole kuin negatiivisia tunteita. Mieti kaikki käytännön asiat valmiiksi, askel ei sitten välttämättä tunnu enää niin isolta vaan välttämättömältä ja väistämättömältä.
Et sinä ole äärimmäisen onnellinen ihminen, luulet nyt niin, mutta jos ikinä siitä lähdet lastesi kanssa niin huomaat miten oletkaan itseäsi pettänyt kaikki nämä vuodet.
Ja huomaat senkin, miten paljon paremmin lapsesi alkavat voimaan ilman pelkoa siitä että isä alkaa uhkailemaan ylipäätään yhtään millään.
Mutta mikäs siinä, petä itseäsi sen aikaa kun jaksat teeskennellä ettet muuta kaipaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei tässä nyt sun onnellisuudesta olla niin kiinostuneita vaan lapsista. Jos isä nälvii ja piikittelee niin miten voit olla niin julma ettet vie heitä pois henkisen väkivallan ulottuvilta?
Kuulostaa tutulta, vaikka meillä ei tilanne noin kärjistynyt olekaan. Koetan vain luovia eteenpäin päivä kerrallaan. Ei vain riitä voimia siihen, että lähtisin tästä.
1. Mitä menettäisit jos otat eron, pakkaat laukut, otat lapset kainaloon ja lähdet?
2. Mitä saavuttaisit samaisessa tilanteessa?
3. Oletko valmis jatkamaan tätä elämää hamaan tappiin asti tällaisenaan ilman muutosta?
4. Minkälaisen miehen-, isän-, vanhemmuuden- ja parisuhdemallin haluat jättää perintönä lapsillesi?
Mieti noita.