Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavia paikalla?

Hänellä sairaus todettiin hiukan päälle 20v:na opiskeluaikana. Oli silloin pariin otteeseen hoidossakin pahan masennuksen takia.



Sitten elämä sujui hyvin kymmenisen vuotta. Nyt viimeiset 10 vuotta ollut aika vaihtelevia.

Kyseisellä miehellä on vaimo, joka ei oikein ymmärrä sairautta, vaikka ovat olleet naimisissa jo 20v. Vaimo ei siis osaa lukea miehen olotiloja yhtään, vaan lähtee esim. mukaan kaikkeen, jota mies maniassa keksii. Kaikkea ei tietysti voi estää tms. mutta ns. hulluissa hankinnoissa on vaimo täysillä mukana ellei jopa yllyttäjänä, vaikkei rahaa olisikaan.



Mies tunnistaa nykyään hyvin masennuksen, ja osaa hakeutua omatoimisesti hoitoon, kun tila alkaa olla itsetuhoinen. Maniaa hän ei niin tunnista, mutta se on meidän muiden aika helppo todeta, kun alkaa tulla puheluita mitä erikoisempiin aikoihin, vaikkei normaalisti juuri soittele.



Lääkitystä on siis säädetty jatkuvasti, mutta ei oikein meinaa pysyä sairaus hallinnassa. Syö lääkkeitä säännöllisesti ja lääkärin ohjeiden mukaan. Välillä hän on vuoden pari töissä, mutta sitten taas vuoden pari sairaslomalla. Nyt perheessä on myös pieni lapsi, jota ei kukaan perheessä jaksa hoitaa :(

Irene Kristeri: Manian varjossa

Itsellä alkoi mielenterveysongelmat parikymppisenä kun lyhyen ajan sisällä tapahtui elämässä useita suuria muutoksia. Ahdistusta ja masennusta hoidettiin vuosia, hypomaaniset jaksot olin itse sairauden tunnoton. Sain diagnoosin vasta kun ensimmäisen kerran sain vaikean masennuksesta johtuvan psykoosin. Diagnoosin jälkeen meni ensimmäinen vuosi etsiessä sopivaa lääkitystä. Kun se sitten löytyi olo parani ja palasin työelämään. Lääkityksestä huolimatta on tullut sairausjaksoja, mutta niihin on puututtu nopeasti. Itse osaan jo tunnistaa merkkejä sairauden uusimisesta. Apuna tähän oli poliklinikan tarjoama oireidenhallinta kurssi. Alussa käytin apuvälineenä uni ja mielialapäiväkirjoja. Nykyään muutan lääkitystä heti kun unirytmi muuttuu niin että yöunet alkaa jäämään 4-5 tuntiin. Itsellä maniaoireisiin saa lääkityksestä enemmän apua, masennusjaksoja en ole lääkityksellä saanut täysin hallintaan. Olen ollut välillä sairaslomalla.



Sairaus vaikuttaa elämääni niin että pyrin säännöllisyyteen ja rutiineihin. Olen luopunut muun muassa vuorotyöstä. En myöskään käytä juuri lainkaan alkoholia sillä se vaikuttaa mielialaan jälkikäteen. Hypomaniaan/maniaan auttaa itselläni virikkeettömyys eli musiikki, televisio, tietokone jne. hetkeksi sivuun.



Minusta on onni jos saa oikean diagnoosin vaikka se sitten olisi vaikea ottaa vastaan. Ennen diagnoosia oli elämä sekavaa koska ei oolut oikeaa lääkitystä. Myös suhtautuminen itseen muuttui diagnoosin jälkeen. Ethän kuitenkaan ala identifoida itseäsi pelkästään diagnoosin kautta.



Kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa voi oppia elämään.

SItä ennen olin oireillut ~viisivuotiaasta asti. Parempia ja huonompia kausia oli takana, psykoottisia jaksoja, maniaa, masennusta ja sekamuotoista. Hyvinkin rikkinäistä elämää siis. Diagnoosin ja lääkityksen myötä elämänlaatu on parantunut huimasti ja lääkityksen avulla olen pystynyt paljon paremmin opiskelemaan, työskentelemään ja toimimaan perheessä sekä parisuhteessa. Itselläni toimiva lääkitys on ollut pienehkö annos ketiapiinia, joka leikkaa tunneskaalan ääripäitä. Ei kuitenkaan poista tunteita tai reaktioita.



Itse en ole kertonut kuin läheisimmilleni sairaudesta ja lääkityksestä, kaikkien ei sitä tarvitsekaan tietää. Yleisesti oma tuttavapiiri on suhtautunut diagnoosiin ja lääkitykseen helpottuneina; kovin rosoisen elämän sivusta seuraaminen kun on aika raskasta niille läheisille.

onko muita bipoja paikalla?

Heips, pitkästä aikaa tulin palstalle ja nyt on pakko jotain vastata. Eli minulla on tämä sairaus. Diagnosoitu 26-vuotiaana, nyt täytän pian 30. Kun tarkemmin ajattelen, oli minulla jo lapsena pahoja ongelmia. Kiukunpuuskia, paljon psykosomaattisia oireita, masennusta, pelkoja. Minua myös kiusattiin paljon.



Haluan rohkaista sinua, ei tämä sairaus mikään kuolemantuomio ole. Eikä tästä mihinkään eläkkeelle joudu välttämättä ikinä. Itse olen ihan kivasti elämässä kiinni, valmistuin yliopistosta muiden mukana tasaveroisesti, parisuhteessa olen ollut kymmenen vuotta, nautin elämästäni ihan kuin ne ns. normaalitkin ihmiset.



Toki joillakin tätä sairautta sairastavilla kaikki asiat menevät pyllymäkeä alas, velkaa tulee ja suhteet katkeavat, mutta ei näin välttämättä käy. Riippuu siitäkin löytyykö sopiva lääkitys ja miten itse sitoutuu sairauden hoitoon.



Olen läheisilleni kertonut sairaudestani, kaikki ovat suhtautuneet hienosti. Kukaan ei ole hylännyt. Kovin suurelle porukalle en kuitenkaan halua tätä julistaa, sillä osalla ihmisistä on vielä aika negatiivisia mielikuvia tästä sairaudesta.



Olen miettinyt, paljonko kasvuympäristöllä oli vaikutusta sairauden puhkeamiseen. Tämähän on kai osittain geneettinen sairaus, mutta ns. ympäristötekijät vaikuttavat puhkeamiseen. Kotonani oli väkivaltaa ja seksuaalista häirintää, ongelmien piilottelua ja muuta tällaista "perinteistä". Kukaan ei puuttunut menoon. Olen miettinyt, olisiko rauhallisemmalla kasvuympäristöllä ollut suojaava merkitys.



Mutta älä liikaa huoli, saat varmaan aikanaan kuntoon olosi! Sopivan lääkityksen löytäminen voi viedä aikaa, samoin nousu pahimmasta tilasta on hidasta. Kuntoon päästessäsi et välttämättä edes muista olevasi jotenkin sairas. Tällä hetkellä minua muistuttaa sairaudestani ainoastaan lääkepurkki pöydällä. Muistathan ottaa lääkkeet joka päivä!



Tsemppiä, elämä jatkuu!