Lue keskustelun säännöt.
Miten parantua työnarkomaniasta?
16.01.2010 |
Tuosta ketjusta, jossa puhuttiin miesten työnarkomaniasta, tunnistin itseni, vaikka olen nainen. Siellä työnarkomania siis määriteltiin paitsi kovaksi työnteoksi = pitkiksi päiviksi, myös siksi, ettei vapaa-aikanakaan ajattele mitään muuta kuin työtä, luulee olevansa niin erinomainen, että maailma kaatuu, jollei itse ole varmistamassa joka asian hoitumista. Jotkut viisaat kehottivat hankkimaan elämän. Ja arvostamaan perhettään paitsi ajatuksen myös käytännön tasolla.
Itse olen pähkäillyt näiden asioiden kanssa pitkään. Kuten tuossa äsken mainitussa ketjussa todettiin, työnarkomania on sairaus, minkä uskon, sillä siitä ei tunnu pääsevän eroon sitten millään. Olen ollut työelämässä pitkälle toistakymmentä vuotta ja kun katson taaksepäin, olen joka työpaikassa ajautunut ennemmin tai myöhemmin ihan vastaavaan tilaan, ennen lapsia, ja lapsien jälkeen.
Olen vaihtanut työpaikkaa. Olen vaihtanut työtehtäviä saman firman sisällä. Olen yrittänyt osittaista hoitovapaata. Työskentelen asiantuntijatehtävissä, vaativissa sellaisissa, alalla, jossa kilpailu on mennyt ihan äärimmäisyyksiin; ihmisiä vähennetään, tapahtuu yritysostoja toisensa perään. Minulla ei ole kokemusta muunlaisesta, en tiedä, onko nykyään, näitä huonoina taloudellisina aikoina jossain erilaista. Inhimillistä. Siis yksityisellä puolella.
Olen miettinyt alanvaihtoa. Pitkään Olen miettinyt yrittäjäksi ryhtymistä, siitä on esimerkkejä lähisuku pullollaan. En keksi, mitä alkaisin tehdä. Esim. sen vuoksi, että haluaisin ensin olla edes suhteellisen varma siitä, ettei yhtäläisyyksiä nykyiseen ole liikaa, jolloin riski ajautua samanlaiseen tilanteeseen on liian suuri. Periaatteessa tykkään nykyisestä työstäni, kunhan sitä ei olisi niin paljon ja kunhan saisi keskittyä itse työhön, ilman jatkuvia muutoksia. Olen pikkutarkka "kympin tyttö", kaipaan haasteita ja uskon kykyihini, mutta nämä ominaisuudet ylikorostuvat nykyisessä(kin) työssäni. Kerron ahdingostani työpaikalla ja kotona. Olen ollut todella pettynyt siihen, että ihmiset ovat itsekkäitä, eivät ymmärrä toisen hätää, tarjoudu auttamaan vapaaehtoisesti, eivät aina silloinkaan, kun sanon suoraan ei. Olin hiljattain sairaana ja kun koneella oli töitä, joihin pyysin jatkoaikaa sairikseni vuoksi, ei tuntunut olevan aikaa odottaa paria päivää paluuseeni. Istuin koneella kuumeessa, itkin välillä ja jatkoin taas.
Olen jatkuvasti väsynyt, jatkuvasti ärtynyt, levoton. Käyn ylikierroksilla, jolloin kotona olostakin tulee samanlaista suorittamista. Työpäivän jälkeen koen kohtuuttomaksi sen, että kotona minulta vaaditaan niin paljon, vaikka miehen työ ei ole niin aikaavievää. En osaa erottaa, mitkä näistä vaatimuksista tulevat ulkoapäin ja mitkä asetan itse itselleni.
Mutta on siis työssä hyviäkin puolia; haastellisuus, itsenäisyys, hyvät työkaverit, hyvät edut. Se yksi miinus on kuitenkin valtava, työtä on yksinkertaisesti liikaa. Poden huonoa omaatuntoa, kun en jaksa olla riittävästi läsnä lapsille ja miehelleni. Menneellä viikolla suunnittelin meneväni irtisanoutumaan, heittäytyväni tyhjän päälle. Olisi aikaa miettiä, miten korjata tilannetta. Mutta kun on asuntolaina. Ja samaan aikaan radiossa sanotaan, että tästä vuodesta tulee taantuman takia vielä edellistä raskaampi, työttömyys lähentelee 11 prosenttia. Miehen kanssa ollaan puhuttu, että vähän aikaa meillä olisi mahdollisuus olla ilman toisen tuloja, mutta kuinka kauan kestäisi ennen kuin löytäísin uutta mielekästä työtä.
Olen kuullut tarinoita, että joku on parantunut työnarkomaniasta. Miten se on tapahtunut. Miten olette käytännössä hoitaneet itsenne eroon siitä, ettette enää koe olevanne vastuussa kaiken loppuunsaattamisesta/tee kaikkea itse? Nyt ovat hyvät neuvot kalliit! Vielä tavallistakin kiireisemmän työviikon jälkeen (noin 15 h päiviä viikko putkeen ja siitä huolimatta työnteko viikonloppunakin tarpeen) todella tuntuu, että jotain muutosta on tapahduttava. Miten eteenpäin?
Kommentit (8)
Tein 10 vuotta ihan hulluna töitä, koskapa tykkään työstäni ja varmaan myös sinä olet huomannut, että mitä enemmän töitä tekee, sitä mielenkiintoisempaa se on ja kierre jatkuu. Sain 2 lasta aivan peräkkäin. Ajattelin olla hyvä äiti ja hoitaa lapset kotona ainakin niin, että nuorempi on yli 2- v ja näinhän me miehen kanssa sitten tehtiikin. Oltiin vuoroviikot lasten kanssa kotona. Töissä jatkoin samaa tahtia, ellen sitten jopa lisännytkin vauhtia, nyt kun olin vain joka toinen viikko töissä. Ja jokainen vanhempi tietää, ettei se lastenhoitoviikko kotona ole mitään lomaa.
Ensin aloin oirehtia fyysisesti, mutta kun päätin vain olla asiasta välittämättä, romahdin täysin. Työpaikkalääkärin diagnoosi graavi masennus. Hoidoksi terapiaa, lääkitys ja lopulta olin vuoden sairaslomalla. Palasin töihin viime syksynä. Sitä edelsi parikin palaveria yhdessä työterveyshuollon ja työnantajan eli pomon kanssa. Alkuun tein 4 h töitä/pv ja pikkuhiljaa tuntimäärää nostettiin. Nyt olo on parempi, masennus poissa( en tartte enää lääkkeitä, terapiassa käyn). Tällä hetkellä ei edes haluta tehdä enempää
töitä, tajusin, että elämässä on niin paljon muutakin. Toki tähän kaikkeen vaadittiin ymmärtävä pomo ja ennen kaikkea mitä mahtavin aviomies.
Ap: ota yhteys työterveyshuoltoon ja yritä päästä sitä kautta myös terapiaan. Toivottavasti pomosi on yhtä inhimillinen kuin minullakin, jotta voit jutella myös hänen kanssaan. Omaa rahaa ei tällä hetkellä ole juuri lainkaan, yritän maksaa nyt omasta puolestani asuntolainaa pois, koskapa vuoden sairasloman aikana mieheni hoiti raha-asiat. Tokikaan mies ei nytkään ole vaatimassa, että olisin hänelle senttiäkän velkaa, mutta oma kunniantunto vaatii, että saisin maksettua miehelleni rahat takaisin. Vähäinen oma raha on siltikin tosi pieni hinta siitä mahtavasta olosta, mikä mulla nyt on.
Ei ikinä enää liikaa töitä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vastaavien asioiden kanssa kamppailevaa linjoilla?
-ap
Esim. työpsykologi voisi selventää asioita kanssasi. Viestissäsi oli useita 'vaarallisia' lauseita, esim. se, kun sanoit tehneesi kuumeessa töitä "kun ei tuntunut olevan" mahdollisuutta antaa lisäaikaa työhön. Muut ihmiset, ilman työnarkokmaniaa, olisivat todenneet, että työ ei valmistu vielä sairauteni takia. Ja sitten työnantaja olisi sopeutunut tilanteeseen tavalla tai toisella.
Hyvää viestissäsi oli, että olet nyt havahtunut asiaan ja huomannut, miten olet ollut koko elämäsi ajan suorittaja (kympin tyttö). Tosiasia on, että 'ongelmasta' et pääse työtä vaihtamalla, kuten olet huomannutkin. Olisin todella varovainen yrittäjäksi siirtymisessä tilanteessasi; ei työnarkomania siitä mihinkään katoa, vaikka olisitkin oman työsi herra.
Työnarkomanian olennainen tekijä on sisäinen vaativuus ja suorituskeskeisyys (vähemmässä määrin ulkoiset olosuhteet työpaikalla) - työpaikka vain luonnollisesti alkaa hyväksikäyttää tilannettasi.
Suorittava työntekemisen tapa ja työnarkomania ennakoivat burn outia, joka on vakava uupumustila, ja siksikin kannattaa reagoida tilanteeseensa jo ennen kuin on pakko.
Et ole huonompi ihminen/ työntekijä vaikka tekisitkin vähemmän ahneesti töitä!
Hassua, työpsykologi ei ollut tullut edes mieleeni, vaikka tällainen palvelu jonkin tp-hoitajakäynnin yhteydessä vilahtikin. Nyt otan yhteyttä!
Kuulosti pahalta, kun totesit, että työpaikka "luonnollisesti" alkaa käyttää tätä ominaisuutta hyväkseen. Näinhän se on, sen olen saanut karvaasti kokea, mutta se vain tukee sitä ajatusta, että me työntekijät olemme vain pelinappuloita. Jos meitä ajateltaisiin ihmisinä, jotakuta varmaan kiinnostaisi, minkälaisia olemme luonteitamme, ja yhdessä esimiehen kanssa esim. varmistettaisiin, etteivät toiset pääsisi hyväksikäyttämään kunkin heikkouksia.
Kiitos myös käytännön esimerkistä eli siitä, että ei-työnarkomaani olisi vain kohteliaasti kieltäytynyt tekemästä ko. tehtävää. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta oikeasti niin kovin vaikealta. Tai ehkä voisin vielä kieltäytyä, mutta lopulta kuluttaa ihan saman ajan varmistamalla, että joku tosiaan ottaa kopin, eikä homma jää tekemättä, aikataulussa.
Tyhjentävä kuvaus. Toivottavasti keksit ratkaisun aikoinaan tai viimeistään nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla muuten sama, mutta mä en koe asiaa ongelmaksi. Olen valinnut itse tietoisesti keskittyä elämässäni työhön ja uraan. Olen jättänyt pariutumatta ja lapset hankkimattakin sen takia. Kyllä, teen pitkää päivää, haluan olla yksi maan parhaista alallani, ja se vaatii työtä muutenkin kuin 8 h päivässä. Toki, välillä olen ylikierroksilla tai huonoilla unilla tai ärtyisä, mutta se on vaan elämää. 44 v ikää eikä silti koskaan ole mitään burnoutia tms tullut, ja nykyään jo vähän nautin tästä ryynäämisestä, jatkuvasta "living on the edge" tunteesta.
Isäni on työnarkomaani, samoin hänen vanhempansa ja sisarensa. Usea burnout ja lopulta aivoinfarkti ajoivat isäni ennenaikaiselle eläkkeelle (samoin kuin isänisän). Minulla taas todettiin psykoosi pari vuotta sitten. Vanhempien riitaisa suhde lapsuudessani, isäni työnarkomania ja äitini vastaanlaittaminen ajoivat minut lukuisiin mielenterveysongelmiin mukaan lukien anoreksiaan, ahmintahäiriöön, ortoreksiaan. Liikuin liikaa, söin liian vähän, minulla ei ollut kavereita, en nauttinut elämästä, minulla oli kummallisia ajatuksia, mietin synkkiä ajatuksia, jäin sänkyyn, jäin yksin, en puhunut, sosiaaliset vuorovaikutukset olivat vaikeita, tuntui, että kaikki olivat minulla vihaisia koko ajan.
Onneksi tapasin nykyisen poikaystäväni vuosi sitten ja siitä saakka ollaan oltu yhdessä. Rakennetaan yhteistä tulevaisuutta ja mielenterveyttä. Hyvinvointia. Yksi itsemurhayritystkin minun osaltani mahtui suhteen ajalle mutta rakkaus poikasystävältäni vei voiton ja nyt on asiat jo paremmin.
Kiitos, kun luit tänne asti. Muista, että olet tärkeä ja arvokas just sellasena kun oot! Pus !
Onko tuodella sinun vastuullasi varmistaa, että "joku ottaa kopin" eli tekee tehtävän sairautesi aikana? Entä jos olisit tajuttomana sairaalassa, löytyisiköhön silloin työpaikalta joku, joka kantaisi vastuun tehtävän delegoimisesta?
No 3