onko 1,5 vuotias normaali jos saa raivareita?

Voit kokeilla holdingia - googlaa vaikka - mutta ole hyvä ihminen itse se, joka pitelee.

uhmaikä voi nostaa päätään jo 1½-vuotiaana

sillä olen raskaana ja poika todella kovaa potkii ja lyö mahaani. Olen siis aika pulassa kun poika saa raivarin ollessaan kanssani kaksin.



Toivon todella, että kyse on uhmasta ja rukoilen, että poika on normaali. Pelottaa silti, sillä kaikki tutut jotka ovat tuon raivarin nähneet ovat todella säikähtäneet ja ehdottaneet jotakin tutkimuksia jos nuo raivarit jatkuu vielä senkin jälkeen kun poika oppii puhumaan.



AP

Oma poikani on nyt melkein 2v ja meillä oli kovaa pään hakkaamista lattiaan 1-1,5 ikäisenä. Sai kovia raivareita, huusi ja potki, mutta tilanne on vaan jossain vaiheessa rauhoittunut ja nyt hoksasin yks päivä ettei ole pitkiin aikoihin saanut raivareitaan. Lapsemme on silti erittäin tahto-luonne, huutaa kyllä täysillä jos ei saa tahtoaan läpi, eikä mitään kuuntele. En ole hänelle enää alkanutkaan puhumaan vaan sanon yhdesti asiasta ja sitten otan pois " ongelmapaikasta" . Kehittelen jotain muuta a´jateltavaa mitä pikimmiten. Mutta noista raivareista olen sitä mieltä että anna lapsen kuitenkin purkaa kiukkunsa, ole lähellä että näet mitä tapahtuu. Ota syliisi jos pystyt, estä kuitenkin puremasta ja potkimasta, itse ainakin olen puuttunut alusta asti kaikkiin " väkivaltaisuuksiin" niistä on myös myöhemmin vaikea päästä eroon jos lapsi oppii potkimaan/puremaan/lyömään vanhempiaan. Ja onhan hän pieni, ei osaa ilmaista itseään kuin huudon kanssa, ja sehän vasta pistää vihaksi! :) Hänestä kasvaa varmasti aivan normaali pieni mies joka ehkä omaa vain tempperamenttisemman luonteen kuin sukulaistesi lapset, mutta hän on hieno ja ainutlaatuinen lapsi!

elämässä tahtonsa kanssa paremmin kuin hissukat :) Terv. itseään tsemppaava tempperamentikon äiti

tuntuu vaan välillä että ei jaksa...mutta toivon todella, että tämä helpottaa pojan kanssa. Ja vaikka muiden tuijottelusta ei pitäisi välittää, niin kyllä se on tosi inhottavaa kun ihmiset pysähtyy katsomaan ja päivittelemään menoa.



Kiitos sulle kuitenkin kun annoit toivoa, että tähän voi vielä tulla muutoksia. Ja toivottavasti tuleekin kun ikää tulee lisää.



AP

uhmaikä alkoi 1v. 4 kk, nyt tyttö on 1 v. 8 kk. Saa aikamoisia kohtauksia, mulla ei esim. riitä voimat sylissä pitämään, jos niikseen tulee. Meillä riesana ovat lisäksi affektikohtaukset, eli kun lapsi huutaa niin ei vedä henkeä ja menee taju, onneksi useimmiten sen saa estettyä, mutta muutama kerta on jouduttu sinertävää ja elotonta muksua virvoittelemaan. Meillä on helpottanut jo tässä ajassa uhma, ehkä tuossa 1 v. 5-6 kk oli pahinta. Raivoa aiheuttaa kiellot, tavaroiden poisto ja jos jokin ei mene hyvin/onnistu. Normaalina minä olen tätä pitänyt, normaaliin mahtuu niin ne kaikkein tasaisimmat kuin myös pienet riehujatkin. Joihinkin muuten tuo holding ei tehoa lainkaan, raivostuvat vaan entisestään, silloin kannattaa kokeilla jotain muuta. kannattaa etsiä netistä tai kirjastosta kirjoja joissa käsitellään uhmaikää ja kiukun kohtaamista, voisi olla apua allekirjoittaneellekin.

ja istu sitten vieressä ja juttele mukavia itseksesi. Mä juttelin asioista joista lapsi erityisesti piti. Yhtäkkiä äidin jutut kävi liian kiinnostaviksi ja lapsi halusi mukaan. Tyyliin: Vieläköhän siellä rakennuksella on se iso nosturi, pitäisköhän sitä lähteä katsomaan että kuinka ison kuorman se nostaa, ja kohta tulee roska-autokin... Siis ihan itsekseni muka näitä juttelin itselleni.

samanikäisenä. Oltiin todella ihmeissämme. Siitä asti on koko ajan helpottanut ja senjälkeiset uhmat on tuntuneet lasten leikiltä noiden " varhaisraivareiden" jälkeen. Tytöllä oli karjumisestaan jopa verenpurkaumia naamassa. Osaan luultavasti kuvitella tunteenne.



Tyttö on edellenkin temperamenttinen, mutta leppyy hetkessä. Ihana, reipas, sosiaalinen ja fiksu 5v - sittenkin ;)



Jaksamista.

Tiedä sitten onko lapsi normaali, ainakin hyvin mielenkiintoista ja myös hermoja raastavaa hänen kanssaan on elää ;o) Ei vaan, hän on vain temperamenttinen tapaus, mielialat vaihtelevat äärilaidasta toiseen sekunneissa, ja raivarit voivat tosiaan kestää puolikin tuntia.



Meillä ei sylissäpitäminen tehoa yhtään, lapsi menee todellakin aivan toiseen maailmaan kiukkunsa kanssa jos häntä yrittää pidellä. Olen siis antanut huutaa lattialla kiinnittämättä häneen mitään huomiota, kaikenlaiset lepertelyt ja silittelyt vain pahentavat asiaa. Touhuan omiani lapsen lähellä, jotta hän huomaa ettei häntä jätetä yksin eikä hänen kiukkunsa järisytä maailmaani. Sitten tulee se hetki jolloin itku yhtäkkiä hiljenee ja tyttö saattaa pompata pystyyn ja nauraa jollekin asialle (esim. jollekin mitä isosisko tekee). Ja on taas aivan oma itsensä.

Vierailija:

tuntuu vaan välillä että ei jaksa...mutta toivon todella, että tämä helpottaa pojan kanssa. Ja vaikka muiden tuijottelusta ei pitäisi välittää, niin kyllä se on tosi inhottavaa kun ihmiset pysähtyy katsomaan ja päivittelemään menoa.

AP

Kyllä minuakin hävettää kun ihmisten ilmoilla (juhlat, terveyskeskus, perhekerhot ym.) vaikutan maailman kylmimmältä äidiltä kun lapseni huutaa kurkku suorana lattialla (yleemnsä vielä penkin/pöydän alla) enkä minä ole välittävinäni asiasta mitään. Joskus joku tulee päivittelemään asiaa ja alkaa jutella lapselle, ja on siitä jotain hyötyäkin - tyttö saattaa säikähtää vierasta ihmistä niin että unohtaa kiukkunsa ja tulee äkkiä minun syliini :o) Eli tilanne laukeaa nopeammin kuin muuten olisi tapahtunut.

t. 12

Nimenomaan tuollainen poika on! Häneen ei saa kontaktia ja minustakin se sylissä piteleminen vain pahentaa asiaa. Ehkä tuo itsekseen raivoaminen, mutta äiti lähellä voisi olla hyvä vaihtoehto myös meillä. Tänään yksistään raivoaminen ei vaan oikei ollut mahdollista kun olimme uima-altaassa...sinne olisi lapsi hukkunut kun olisi päästänyt hakkaamaan päätään altaan pohjaan.



Ja tuo mielialojen vaihtelu on tosi tyypillistä. Kerran raivosi rattaissa (kun ei päässyt kävelemään) huusi ja roikkui puoliksi ulos vaunuista. Sitten näki koiranpennun ja alkoi silmänräpäyksessä nauramaan ja hihkumaan ilosta. Kun koira katosi näköpiiristä jatkui raivari taas.



Onko kenenkään tiedän lapsillenne tehnyt mitään tutkimuksia? Vai onko tämä nyt todellakin vain tempperamenttisten lasten tapa näyttää tunteensa?



aP

niin ehkä tuohon ihmisten tuijotteluun tottuu sitten joskus. Ja juurikin siihen, että minua pidetään tosi kylmänä ihmisenä kun en en lepertele lapselle ja pidä sylissä. Koska se vain on ollut mahdotonta. Pitää sitten vaan koittaa olla ottamatta nokkiinsa kun joku tulee lässyttämään pojalle kun pitää minua huonona äitinä.



ap taas

Vierailija:

Ja tuo mielialojen vaihtelu on tosi tyypillistä. Kerran raivosi rattaissa (kun ei päässyt kävelemään) huusi ja roikkui puoliksi ulos vaunuista. Sitten näki koiranpennun ja alkoi silmänräpäyksessä nauramaan ja hihkumaan ilosta. Kun koira katosi näköpiiristä jatkui raivari taas.

Onko kenenkään tiedän lapsillenne tehnyt mitään tutkimuksia? Vai onko tämä nyt todellakin vain tempperamenttisten lasten tapa näyttää tunteensa?

aP

Mutta lapsen täti on ollut aivan samanlainen lapsena, monikin mieheni sukulaisista on sanonut samaa. Ja hänestä on kyllä tullut aivan täysipäinen ja mielestäni tasapainoinen aikuinen, joten toivoa on keskimmäisellämmekin.

Tuo rattaista roikkuminen on niin tuttua! Esikoisella ei tarvinnut pitää valjaita rattaissa koskaan, kakkosella ne ovat olleet enemmän kuin tarpeen... Muuten tyttö tippuisi päälleen maahan kun saa raivarin. Juuri noin hänelläkin ne mielialat muuttuvat, pienessä hetkessä.

t. 12