Yksinäisyyden tunne läpi elämän,

kai sinä ihmisiä tunnet kuitenkin



mitä ihmissuhteistasi mielestäsi puuttuu

Olen jo nelikymppinen, mutta tuntenut lähes koko elämäni olevani jotenkin ulkopuolinen. Ja aina -vaikka on perhekin- aika yksinäinen. Vaikea selittää, mutta heti tunnistin mitä tarkoitat.

mullakin ikää kohta 40 ja alan uskomaan että tällainen minä nyt sitten olen, nuorempana kuvittelin vielä " parantuvani"

Itse olen vesimies.



t. 3

Sittenhän asian voisi jotenkin ratkaista. Mutta tuo tunne pakenee sanoja. Minulla on ihmisiä, jotka rakastavat minua. Mieheni rakastaa minua ihan kuollakseen ainakin. Ja ystäviäkin on. En tiedä mistä tämä johtuu. Näin on vain aina ollut. Kukaan ei tunne minua täysin, kukaan ei kuule ajatuksistani kuin etäisiä kaikuja.

Voikos tästä päätellä jotain?:)

mutta vesimiehet ainakin ovat usein " kaukokaipuisia maailmanparantaja-haikailijoita" , joten olen itselleni ainakin sitä ulkopuolisuuden tunnetta selittänyt tällä. Itsellänikin avioliitto ihan jees, mutta silti tunnen välillä suunnatonta yksinäisyyttä ja sellaista " kukaan ei ymmärrä minua oikeasti" -oloa.



t.3

täällä samanlainen kauris.. ikää ei ole kuitenkaan kuin 25

Olenkin toivonut, että lapsi ja perhe-elämä kuroisivat umpeen tuota yksinäisyyden tunnetta. Tosin perheellisiäkin kanssasiskoja tuntuu tämän keskustelun perusteella olevan...

Olen erilainen. Ikuisesti yksin, en oikeastaan edes enää halua luoda mitään läheisiä ihmissuhteita.



Lapseni ovat parhaat ystäväni.

Murrosikäisestä asti vaivannut tämä yksinäisyys, jopa ihmisten seurassa. Vetäydyn helposti enkä jaksa enää uskoa juuri mihinkään, mitä tulee ihmissuhteisiin tai tämän selittämättömän tunteen kestämiseen. Olen ulkopuolinen jopa oman mieheni ja lapseni kanssa, tai näin ainakin koen.

Pahinta on se, että vaivun kuoreeni koko ajan enemmän. Ennen lapsia minulla oli muutama hyvä ystävä, nyt ei niitäkään. Olen myös katkeroitunut pahasti, olen kateellinen kaikille. Eniten kaipaisin omaa siskoa, koska koen ettei munulla ole yhtään läheistä aikuista. Mies on, mutta hänelle tuntuu olevan tärkeysjärjestyksessä lapset, omat vanhemmat ja sitten vasta minä. Minusta on tulossa todella kyyninen ja ilkeä ihminen...ja ilmeisesti aika yksinäinen.

Kaipaisin enemmän yhteisöllisyyttä, mutta en kykene sellaiseen, koska en ole kiva enkä rento ihminen.



Minulle itselleni on vielä aivan sama, mutta lapseni huomaavat ja vaistoavat kaiken negatiivisuuden minussa ja se tulee väistämättä vaikuttamaan heidän itsetuntoonsa.



Avun hakeminen on vaikeaa, koska en oikein itsekään tiedä vaivaani.

Kirjoituksesi oli kuin minun kirjoittama, paitsi että mulla on kyllä siskoja... mut niihin en saa sitä yhteyttä(emme ole ikinä oikeastaa asuneet samassa osoitteessa). Ikää tääläkin 29 eikä yhtään ystävää, mies ja lapset löytyy. olen päivä päivältä katkerampi, yksinäisempi, ahdistuneempi...

Mullakin on paljon tuttavia ja kavereita, mutta syvemmälle sielunmaailmaani pääsevät vain sukulaiset. Eivätkä hekään tunne minua kokonaan. Vuoden parin tuttavuus ei riitä mihinkään, on kallisarvoista, että on tuntenut toisen koko ikänsä. Äitini on varmaankin paras ystäväni.

Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,

yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.

Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,

mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,

hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet

ihmisen, kaltaises - vierasta lämmititkin!



Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,

kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.

Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta,

huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.

Leikkeihin kumppanin löydät, et toden riemuun ja tuskaan.

Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.



Ystävän, armaan vain oma kaipaus sulle on luonut,

houreen, jok' katoaa, kun sitä kohti sa käyt.

Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,

yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,

yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.

Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.