Kuinka hyvin dysfaattinen lapsi voi " parantua" ?

Tuntemani 2 dysfasia - lasta ei ainakaan mitään ruudinkeksijöitä ole, mutta ei tarvitsekaan sehän on jo keksitty.



Tehokkaat tukitoimet ovat parantaneet oppimista tuntuvasti. Puhe on edelleen töksähtelevää ja sanavarasto ikätasoaan oleellisesti heikompi.



Äitinsä onkin todennut että näistä tulee hyviä duunareita.

lukiossa pärjää, niin tämä tarkoittaa sitä että osa pärjää osa ei.



Jos sinulla on lievä tapaus, niin hän pärjää todennäköisesti paremmin kuin muut dysfaattiset eli todennäköisesti hän pärjää lukiossa. Jos edes sinne tahtoo.

mutta se vaatii panostusta myös muilta, opettajilta ja vanhemmilta. Jo aikaisemmassa vaiheessa mutta vielä tuolloinkin.

peruskoulun käynyt ja nyt pääsi jatko-opintoihin. ei tosin lukioon mennyt.



matikka tms aineet hänellä aina huippuja, mutta kielelliset tehtvät olleet vaikeita.



hyvin on pärjännyt elämässä ja kavereita on. hänelle on järjestetty kouluaikana pienryhmiä jne ja kaikki mennyt hienosti.

En nyt oikeastaan sitä ajattelekaan, että kaikkien pitäisi mennä lukioon. Mutta tähtäsin enemmän siihen, että lukiossahan pitää osata jo aika hyvin poimia olennaiset kohdat epäolennaisesta ja ymmärtää luettu.



Joten jos dysfasialapsi menee lukioon ja siellä pärjää, hänen on oltava selvinnyt jo melko hyvin vaikeuksistaan.



Enemmän tuo lapsi vaikuttaa mekaanikolta ;-) Avaruudellinen hahmottaminen ja liikunnallisuus ovat ensiluokkaisia ja järki leikkaa. Puhe on vain lyhyitä, töksähtäviä lauseita ja vieläkin mieluummin ottaa kädestä kiinni ja näyttää osoittaen kuin sanoo (ikää 6v).

oli dysfasian vuoksi ala-asteella tullut erityisopetuspäätös. Ihmettelin tätä EMU-päätöstä kovasti, sillä poika oli suorastaan luokan parhaimpia. Etenkin reaaliaineissa oli useita kymppejä. Sosiaalisissa taidoissa oli hieman puutteita (hiljainen), mutta lopulta pääsi kaveripotukoihin ja pärjäili aivan mahtavasti.

siihen lisäksi vielä kehitysviivästymä?

Onko toivoakaan, että lapsi pärjäisi " isossa maailmassa" ?

en muista oliko puhe vai liikkuminen (jompi kumpi) ollut vasta 5-vuotiaana samaa kuin yleensä parivuotiailla. En siis juurikaan dysfasiasta tiedä, kyseinen kaveri on vaan jäänyt mieleen kun pärjäsi niin mahtavasti kaikessa ja EMU-päätöstä usein ihmeteltiin (ja dysfasia siihen päätökseen oli syynä).

Kaikkein tärkeintä on aikainen diagnosointi ja varhainen kuntoutus.

Näillä kaikilla lapsilla on ollut puheterapia ja sen lisäksi tarvittaessa esim. fysioterapiaa, toimintaterapiaa, sairaalajaksoja.

Kaikille heille on laadittu henk. kohtaiset kuntoutussuunnitelmat. Niiden tekemisissä ovat olleet mukana niin sairaala, neuvola, em. ammatti-ihmiset, päivähoito ja tärkeimpänä MOTIVOITUNEET vanhemmat.

Tuota kuntoutussunnitelmaa on sitte päivitetty ko. porukalla.

Jokainen dysfaatikko on erilainen (oman lisänsä tuo, jos lapsella on lisäksi esim. kehitysviivästymää tai kehitysvamma) samoin on jokaisen kuntoutuminen hyvin yksilökohtaista.

Tärkeintä on kuntoutuksen varhainen aloittaminen.

Tapasinpa juuri pojan, joka oli aikoinaan ryhmässäni. 4-vuotiaana ei juuri tahtonut pojan puheesta, ajatuksenkulusta selvää ottaa.

Nyt täysi-ikäisyyden kynnyksellä poika opiskelee ammattiin ja opintojensa ohessa ansaitsee rahaa PUHETYÖLÄISENÄ.

t. lto