Yksilapsiset (ja yksilapsisina pysyvät) perheet. Koska tiesitte, että enempää ei tule?

Tähän syitä mm. se, että olen sen sortin luonne että tarvin aikaa ja tilaa itselleni ja mun elämään ei isoa lapsikatrasta mahdu. Toiseksi; kun olen katsellut noita tuttavien ym. monilapsisten perheiden " arkirallia" niin ei kiitos.

kyselisin myös samaa asiaa kuin ed. Eli miksi todettiin vasta 8-vuotiaana ja millä tavalla erityislapsi? Itselläni samanikäinen poika ja olen myös huolissani hänen kehityksestään.

Vierailija:

Miltä pohjalta päädyitte yksilapsisuuteen? Jouduitteko pohdiskelemaan asiaa ja teittekö siten teitoisen päätöksen vai ajauduitteko vaan olemaan tekemättä lisää lapsia?

Meillä nyt yksi ja miehen kanssa pohdiskellaan josko yhteen oltaisiin tytyväisiä. päätöstä ei tosin osata vielä suuntaan tai toiseen tehdä :o. Sen verran kuitenkin suuntaan, että kaikki ekalle (nyt 1-v) ostetut ja tarpeettomaksi jääneet kamat laitetaan myyntiin tai kiertoon.

Tutkimuksissa käytiin kun toista ei alkanutkaan kuulua. Diagnoosina erittäin alhainen tärppimahis. :´(

Syksymmälllä aletaan suunnittelemaan aletaanko hoitoihin.

siinä vaiheessa (viimeistään) kun tulin raskaaksi. Itselläni ei ole sisaruksia ja hyvin oon pärjänny. Miehellä yksi isoveli. Molemmat ollaan siis pienikokoisesta perheestä, joten senkin puolesta haluamme mielummin pikkuperheen. :)

mutta jo raskausaikana käsitykseni alkoi muuttua, en millään tapaa nauttinut siitä ajasta. Viimeisen silauksen päätökselle antoi se, ettei lapsi suostunut nukkumaan ainoatakaan yötä kokonaan, eikä juuri päivälläkään, ennen kuin lähempänä 3 v synnäreitään. Valvomisen lisäksi voimiani söi oma sairauteni.



Nykyisin en enää uskalla toista raskautta. En usko, että terveyteni kestäisi lisää valvomista. Onneksi mieheni on samaa mieltä kanssani. Meillä on nyt ihana reipas eskarilainen. Nautin suunnattomasti hänen seurastaaan ja hänen älykkäistä lausahduksistaan, mutta toista lasta tuskin tulemme hankkimaan tähän perheeseen.

tunne että tämä saa riittää. Ainakin siihen asti kunnes saan tämän nappulan ohitse uhmaiästä (joka vissiin kestää siihen kunnes muuttaa pois kotoa)...

Ette voi vielä tietää noin pienten kanssa.

Ja kun se jatkui ajattelin etten vaan ole lastenkanssa pärjäävää tyyppiä, turha pinnistellä enempää.



Sitten ku lapsi oli noin 8 paljastui että tämä eka onkin erityislapsi ja teoriassa siis toisen kanssa voisi olla helpompaa - mutta ei mulla edelleenkään voimat riitä toiseen...

olisi ihana keskittyä yhteen lapseen ja suoda hänelle mahdollisuuksia ja aikaa ja rakkautta. Yksi meillä siis on.

Meillä yksi ja se päätös tehtiin henkilökohtaisista syistä kun poika oli 1,5. Vaan niin se elämä heittelee, että koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Perhekokoonpanot voi muuttua, elämäntilanteet voi muuttua, oma mielikin voi muuttua. Elämää on aika vaikea hallita ja jos sen hallitsemiseen käyttää aikaa ja energiaa, niin minusta siinä menee aika turhaan sitä aikaa ja energiaa. Paljon helpompi on elää tässä ja nyt.



Jos nyt siltä tuntuu, että toista lasta ei ole tulossa, niin tavarat sit vaan myyntiin ja sitten jos joskus mieli tai elämäntilanne muuttuu, niin myydään niitä tavaroita sittenkin kaupoissa.

Päätös on vain vahvistunut lapsen kasvaessa, vaikka kaikki onkin mennyt hyvin ja lapseni on ns. helppo lapsi.

Oletan, että samoin myös isän taholta. Kyse on omista kokemuksista (minä-ainoa lapsi) ja elämänarvoista. En koe onnellisuuden olevan riippuvaista lapsilukumäärästä varsinkaan kun minulla on jo lapsi. Haluamme tehdä töitä, omistaa vapaa-aikaa, elää taloudellisesti melko riippumattomasti jne. On monia syitä miksi minulle riittää yksi lapsi. Sitä paitsi, voimme " uhrata" hänen kasvatukseen enemmän voimavaroja näin.

kouluvuodet), mutta vähän aikaa sitten päätimme, että se ei ole järkevä syy " tehdä" toista lasta. Meidän on hyvä näin (ja lapsella on hirmuisesti kavereita, serkkuja ym. lähipiiriä, joten kaveriakaan ei tarvitse).

Ja voitteko kuvitella miltä tuntuu kun koko ajan kysellään, että no koskas se toinen?