mitä adoptio teissä herättää?

Mistä edes tiedän, kuka adoptoitu ja kuka ei. EVVK. Omakin elämä...

Vierailija:

Mielessä pyörii kuinka vaikeita asioita ovat lapsettomuuden kautta joutuneet käsitellä.

lapset asiat voisivat olla toisin. Miten lapsi kasvaessaan käsittelee näitä asioita. Mielestäni adoptio on ihan hyvä juttu, mutta ei niinkään auvoinen.

Itte olen adoptio lapsi, ja harva lähipiirissäkään tietää että ei olla kaksoissikon kanssa vanhempiemme biologisia lapsia. Aika monet kaverinikin on monesti sanonu että olette ihan äidin näkösiä, tai mun lapsista että poika näyttää ihan ukille jne. Itse jos kuulen tai saan tietää että joku on adobtio lapsi, tunnen hirveää hyvää oloa siitä että lapsi on saanut hyvän kodin ja löytänyt elämäänsä vanhemmat. Ainahan adoptioperheillä ei ole takana lapsettomuutta, niinkuin ei minunkaan vanhemmillani. Omia lapsia oli yksi, mutta he halusivat adoptoida loput lapset. Halusivat auttaa ja antaa rakkautta. Näin aion tehdä itsekkin. Adoptio sinänsä ei herätä mussa sen kummempia tuntemiksia. Saman kasvatuksen lapset saavat, kuin olisivat biologisinakin saaneet:)

mutta en ajattele juuri muuta, että hyvä, kun vanhemmat ja lapsi ovat löytäneet toisensa. Tunnen myös lievää haikeutta, sillä oma haaveeni nuorempana oli adoptoida, mutta siihen ei olisi taloudellisia resursseja nyt.



Mahdollisia ongelmia en mieti. Niitä ei tule kaikille, ja jos tulee, ovat perheen asia. Ajatukseni ovat siis yksinomaan positiivisia.

Mutta läheltä adoptio-perheen elämää seuranneena nostan kyllä hattua vanhemmille. Varsinkin, jos lapset adoptoitu huonoista oloista vähän vanhempina. Ei ole helppoa, mutta varmasti palkitsevaa. Enkä tiedä, riittäisinkö minä adoptioäidiksi.

Meillä harkitaan adoptiota, mutta itselläni on paljonkin varauksia kansainvälisen adoption suhteen, varsinkin tapauksissa, joissa lapsi poikkeaa ulkonäöltään vanhemmistaan huomattavasti, ja tuodaan maahan jostakin aivan erilaisesta kulttuurista, maantieteellisesti kaukaa.



Itse adoptio siis herättää ristiriitaisia, toki pääsääntöisesti positiivisia ajatuksia. Mutta en silti ole mitenkään " ylikiinnostunut" toisten ihmisten lasten alkuperästä, enkä jää sitä pohtimaan, jos vaikka näenkin perheen, jossa on vaikka aasialainen lapsi ja suomalaiset vanhemmat.

Meillä on kaksi poikaa, ja haluaisin tytön. Kolmatta synnytystä en halua kuitenkaan kokea, enkä kaipaa raskausaikaakin. Jos mieheni olisi innokkaampi, säästäisin jo rahaa adoptiota varten. Tosin mieheni sanoi, että jos haluan adoptoida, hän ei sitä vastusta. Saa nähdä.....

Itse olen kasvanut perheessä, jossa minä olin perheen esikoinen ja biologinen lapsi. Lisäksi minulla oli kuusi vuotta nuorempi adotpiosisko, joka saapui meille olleessaan 1 vuotias. Hän on minun siskoni. On mm. kahden lapseni kummi.

Yleensä jos jossakin näen adoptioperheen, tunnen sielujen sympatiaa. Itselläni on kaksi kv. adoptiosta tullutta lasta ja kyllä minä yleensä rekisteröin, jos jossakin näen samantapaisen perheen. Usein vielä me vanhemmat hymyillään pienet hymyt katseiden kohdatessa!

Kotimaan adoptioissa on ainakin joku mahdollisuus löytää biologinen taustansa, vaikka voi olla karvas kokemus, mutta tärkeä kokemus silti.

Kyllä kv-adoption kauttakin on mahdollisuus etsiä biosukulaisiaan ja ns. juurimatkat ovat yleisiä. Eli matkat joissa käydään synnyinkaupungissa ja omassa lastenkodissa, ehkä tavataan sikäläinen sijaisperhe, ehkä biosukulaisia.

mua kauhistuttaa ja säälittää. mutta jos vanhemmat on narkkareita tai alkoholisteja, niin silloin ymmärrän, lapsen etu se silloin on päästä hyvään kotiin.