Onko muita äitejä, jotka joutuvat tekemään kaiken, koska mies on pitkäaikaisesti sairas?

joudut varmaan kotitöiden lisäksi "hoitamaan" jossain määrin miestäsikin, vai oletko jopa ihan omaishoitaja?

Oletko lukenut Reko ja Tina Lundanin kirjaa "viikkoja, kuukausia". Se kirja kertoo Reko Lundanin viimeisistä vuosista, sekä hänen että Tinan näkökulmasta. Reko Lundanhan kuoli syöpään joku vuosi sitten.



Lukaisepa kirja, se varmasti aukaisee silmiäsi. Toteat, että kaikilla sairaan miehen vaimoilla on samoja ajatuksia. Ja toisaalta voit lukea niitä tuntemuksia, joita mieleläkkin on. Tosin teidän tilanteenne eroaa sillä, että miehesi ei ole kuolemansairas.

Ymmärrystä löytyy täältä. Olen ollut tuommoisessa tilanteessa. Luulin, että kun kärsin ja jaksoin, niin olisin kirkkaamman kruunun saanut. Sittemmin vaan tämä miehen sairaus muutti miestä niin, ettei hän enää kuulunutkaan meidän elämään. Eittämättä joku on kysynyt, että missä miehen kiitollisuus oli kaikista niistä palveluista, mutta minä en ole jäänyt moista miettimään. Itse en olisi koskaan sairasta miestäni jättänyt, mutta kun hän lähti, niin kyllähän se tuntui kuin joku olisi taakan ottanut harteiltani, kun oli enää omat ja lapsen jutut huolehdittavana. Sen huomasi vasta jälkeen päin, että miten paljon se toisen sairaus itseäkin "vammautti" ja kahlitsi. Pelkästään se, että työt jäi minulle ei ollut se syy vaan myös se, että kun toinen on sairas, niin se kodin ilmapiiri, jotenkin nyykähtää eikä niin helposti tule lähdettyä minnekään tms. No kyllä sinä sen tiedät, en tiedä oletko tunnistanut ilmiöä, jos sairaus on noin tuore vielä. En osaa muuta sanoa kuin yritä sinä kuitenkin elää elämääsi henkisesti, vaikka fyysiset työt sinulle pakosta jääkin.



PS. saako kysyä, että mikä sairaus on kyseessä?

sen voin sanoa, että toivoa kuntoutumisesta on. Siinä toivossa roikumme.



ap

Tuo on kuitenkin ihan hyvä tilanne, että toiveita on. Meillä taas miehellä oli etenevä sairaus, joten paremmasta ei ollut toiveita, vain toiveita siitä, että etenisi hitaasti.



Niin, mutta sen minkä vielä sanoisin on se, että monesti noihin sairauksiin se sairastava ei oikein totu itse jollei saa siihen ulkopuolista apua, joten jos teillä on mahdollista saada miehelle jonkin sortin sopeutumisvalmennusta, niin hyvä niin.



Samoin kotitöissä kannattaa miettiä roolijakoa vähän tuoreemmin. Jos mies ei jaksa painavia kasseja kantaa, niin voisiko hän pystyä kuorimaan porkkanoita, paistamaan jauhelihaa tai pesemään pyykkiä? Ei kannata miettiä, että mikä on naisten ja mikä miesten töitä - jokaisen perheessä kannattaa osallistua omalla tavallaan.

Mutta aika vähän hän pystyy. Tunnen syyllisyyttä ajatuksistani ja ketutuksestani, koska tiedän, että miestä tilanne harmittaa vielä enemmän. Harmin lisäksi hän joutuu myös kärsimään fyysisistä oireistaan. :(



ap

Minun "sairauteni" ei ole mikään vakava - paha käsi-ihottuma - mutta haittaa nimenomaan kotitöiden tekoa. Tiskaaminen on ihan mahdottomuus, rättiin en tartu ja tällä hetkellä pystyn hädintuskin pilkkomaan vihannekset :-(



Minäkin tunnen syyllisyyttä, kun mieheni joutuu tekemään kaikki nuo hommat, työpäivän jälkeen. Ja minä olen kotona lasten kanssa! Mieheni ei (ihme kyllä) ole vielä kyllästynyt tähän, kysyin juuri ja hän sanoi, että häntä tämä ei haittaa ikinä ja on vain hyvä, kun voi olla avuksi. Mutta minä kyllä ymmärtäisin täysin, jos tämä ottaisi päähän. Turhaan tunnet syyllisyyttä ajatuksistasi.



Meillä tilanne todennäköisesti korjaantuu, sen voimalla mennään. Imetyksen aikana kädet vain menevät aina näin pahaan kuntoon enkä voi käyttää vahvaa voidetta, jolla saan ihon muulloin kuntoon.