Tuleva kotiäitiaika AHDISTAA
Eilen on jätetty työnantajalle ilmoitus mammalomalle siirtymisestä ja Kelalle ä-vapaahakemus. Tänään olenkin sitten itkeskellyt koko päivän. Ei huvita tuleva vauva-aika, mm. yövalvomiset pelottaa. Kotikin tuntuu aivan väärältä tulevaan elämäntilanteeseen: pinnis ei mahdu minnekään, rappuun on hankala päästä rattailla, 3 krs. ja ei hissiä. Tuntuu, että tulen olemaan vankina omassa kodissani. Kodinvaihto ei tule kyseeseen, sillä muutimme juuri ennen raskautta uuteen kotiin (eikä lisälaina uutta asuntoa varten todellakaan houkuta - kuten ei uuden autonkaan, joka pitäisi nyt hankkia perheenlisän vuoksi).
Töissä on ollut kivaa ja ei haluta jäädä taas kotiin elämään " hiekkalaatikkoelämää" . Vauvaikä ei minusta ole kivaa aikaa - enemmän nautin taaperoiästä, uhmakausineenkin (esikoinen 4 v.). Olisin jo halunnut alkaa luoda uraa (olen 36 v.).
Mies ei osaa tukea. Kuuntelee korkeintaan toisessa huoneessa valitustani tulevasta (ts. pelkojani tulevasta), muttei vastaa vaikka esittäisin hänelle suoria kysymyksiä. Vaikka sanoisin hänelle suoraan, mitä häneltä toivoisin, hän ei reagoi. No, yrittää ehkä siivoamalla helpottaa v-tutustani.
Neuvolasta en tukea tähän tilanteeseen ole pystynyt pyytämään. En koe siihen suuntaan luottamusta: raskauttani tulee seuraamaan kolme eri henkilöä henkilövaihdoksista johtuen. Nyt olen ollut kahden terv. hoitajan juttusilla ja seuraavassa neuvolassa on kuulemma taas joku uusi.
Moni varmaan miettii että miksi sitten hankkiuduttiin raskaaksi. Suoraan sanottuna se oli vahinko ts. ehkäisy petti. Sekin hävettää, että näin voi käydä aikuiselle. Periaatteesta en halunnut aborttia tilanteessani, jossa kaikki on ok (mies, työ, koti, suvun ja ystävien tuki jne). Myös se, että monelle lapsensaanti ei ole itsestäänselvyys, vaikutti päätökseeni. Nyt harmittaa, että pidin periaatteestani kiinni. Eipä tässä ole muuta kuin kestää päätöksensä seuraus. Uskoin, että pikku hiljaa sopeutuisin ajatukseen uudesta vauvasta - niin ei vaan ole ainakaan vielä käynyt.
Tunnen huonoa omaa tuntoa, koska vauva ei ole niin tervetullut kuin esikoinen oli. Varmasti häntä kuitenkin rakastan ja hoivaan parhaani mukaan. Eihän tilanne/tunteeni/ajatukseni vauvan vika ole.
Olin tyytyväinen yhden lapsen perheen tilanteeseemme - elämä on ollut suht helppoa tällä kokoonpanolla. Olin päättänyt, että tämä on perheemme lopullinen koko.
Raskauskin ahdistaa - olin juuri laihduttanut ja pistänyt kirppikselle isoksi jääneet vaatteet. Nyt taas hommaamaan isoja vaatteita. Eikä vointi muutenkaan ole kaikkein paras.
Ainut mistä olen viime aikoina nauttinut on ollut vauvanvaatteiden ostaminen ja vauvan potkujen tunteminen - ja esikoisen ihanat höpsöilyjutut sekä innostuminen isosiskoudesta ja pikkusisaresta.
Olenko ainut joka ei odota pelkästään innolla kotiin jäämistä (ja vauva-aikaa)? Miten saisin itseni iloitsemaan tulevasta ja jopa kenties nauttimaan tulevasta ajasta?
Minna rv 22+5
Kommentit (6)
Itse odotan 3. lasta rv 31 ja mietin usein kotiin jäämistä sekavin tuntein. Pitäisi nimittäin olla kotona 2,5 v kunnes esinkoinen menee kouluun, sillä 3 lapsen hoitomaksut (varsinkaan yksityisessä pk:ssa) eivät ole oikein realistisia. Ja kolmen lapsen hakeminen ja kuskaaminen aamuin ja illoin ei myöskään hirmusiesti kiinnota.
Kuitenkaan en ole kahden edellisen kanssa kovadti kotona viihtynyt, esikoisen kanssa olin tulla hulluksi, koska olin niin paljon yksin lapsen kanssa (mies oli yrittäjä ja teki 16 h päiviä) eikä kukaan sukulainen juurikaan hoitanut lasta. Ensimmäisen puoli vuotta olin käytännössä yksin kotona. Koska poika oli niin " helppo" vauva, aurinkoinen ja tyytyväinen, arki sujui kuitenkin OK ja viihdyin kotona vajaat 1,5 v. Töissä olin vain pari kuukautta kun huomasin odottavani toista lasta, joten olin lasten välissä vain vajaan vuoden. Kahden lapsen kanssa olin kotona vain reilun vuoden, pojilla oli ikäeroa vain reilu 2 v ja arki oli aika työlästä ja omassa jaksamisessa tekemistä. Yritin keksiä kovasti kerhotoimintaa ym. ettemme jääneet vain kotiin. En ymmärtänyt yhtään muita hiekkalaatikkoringin äitejä, jotka pitivät kotona olosta. Tuntui oikeasti, että lähdin takaisin töihin lepäämään.
Kaikesta huolimatta tuo vauvan kaipuu tuli nyt vielä 3. kerran ja jään muutaman viikon päästä pois. Täytyy sanoa, että toisaalta fiilis on hyvä, työt ei kiinnosta tällä hetkellä pätkääkään, toisaalta mietityttää just tuo arjen sujuminen. Miten oma jaksaminen ja mielenkiinto rutiineihin? Taloudellinen tilanne sitten hoitovapaalla? Pelkkää tappeluako isompien kanssa ja yövalvomisten uuvuttama kiukkuinen, tylsä äiti? Toivon ja osittain lasken sen varaan, että isommista (kohta 5 ja 3) on toisilleen jo leikkiseuraa, käyvät kerhossa ja avoimessa pk:ssa tapaamassa muita lapsia ja tietysti tutustuvat kotona ollessa naapuruston lapsiin.
Eli ainakin itseäni tsemppaan ajatuksella, että on pakko etsiä virikkeitä ja seuraa muualta, kotiin en voi jäädä, silloin silloin väsyn ja masennun. Toivottavasti säkin löydät itsestäsi toivoa ja luottamusta omiin vaistoihin, sillä sun lapsille kuitenkin olet paras ja se arki mitä te elätte on parasta :-) Vaikka sitten jaksaisit pinnistää vaan se vuoden tms. Tsemppiä loppuodotukseen.
Jotensakin ymmärrän että jos olet järjestänyt elämäsi jo niin ettei tarkoitus ollut jäädä kotiin, niin tämä muutos ahdistaa. Itseäni ei ahdistanut kotiin jääminen kenenkään 3lapsen kanssa, mutta nyt kun lapsiluku on täynnä ja elämässä tarkoitus siirtyä eteenpäin, voisi kyllä ahdistaa jos sittenkin olisi vielä yksi pätkä kotiin jäämistä (itselläni olisi kyllä ehdoton hoitovapaa ja sitten talous kiristäisi). Ja jotenkin olen jo jättänyt vauvahömpötykset taakseni ja kotona ollessa seuraa muista äideistä oli todella vähän, joilla olisi ollut isompia kotona hoidettavia lapsia (lähinnä oli niitä vauvan ja reilusti alle 3v:n äitejä, joiden kanssa ei niin yhteistä enää löytynyt).
Mikä sinua eniten ahdistaa siinä kotiin jäämisessä? Se neljä seinää vai kaipaatko älyllisiä haasteita? Vai aikuiskontakteja? Vai ärsyttääkö rutiinit? Hieman siis selkiyttäisin mikä ahdistaa? Onko se vauvan vaativuus vai se mitä aikuisena et voi tehdä? Ja sitten kun on paremmin analysoinyt mikä tökkii eniten, yrittää tehdä sen asian toisin.
Voisitko ajatella että loisit kotiajasta juuri sinun näköistäsi lasten ehdoilla? Ei sinun tarvitse mennä samalla kaavalla kuin muut hiekkalaatikkoäidit. Tuo 4v on kai jo ihanaa seuraa ja kotona oleminen niin että sinulla on isompi lapsi on erilaista kuin pelkästään kahden vauvan kanssa.
4v kanssa vaikka pitäisi tiettyjä päivärutiineja, niin pystyy jo joustamaankin paljonkin. Vauva taas harvoin elää vielä niin säännöllisessä rytmissä etteikö voisi tehdä kaikkea ilman että päivä menee aina samalla rytmillä. Teillä on siis kaikki mahdollisuus tehdä kaikkea ja vaikka kulkea lasten kanssa. Tehkää sellaista mistä sinäkin pidät: Lasten kanssa voi käydä taidenäyttelyissä, uimarannoilla, retkillä, kaupoissa, kylissä, matkoilla tms. Eli ei jämähtämistä koti-hiekkalaatikkokuvioihin (eikä jokaista ruokaa tarvitse aina kotona olla tekemässä ja syömässä, käykää vaikka ravintolassa tai retkieväät mukaan, välipalan ja ruoka-ajan voi joskus kääntää toisinpäinkin ja jos imettää, niin vauvan ruoka kulkee aina mukana).
Jos taas kaipaat aikuiskontakteja, niin yritä löytää niitä itsesi näköistä seuraa. Tosin sen päivisin toimivan sosiaalisen verkoston luominen voi olla aikaavievää, mutta silti usein kannattavaa.
Ja jos et jaksa jokapäiväistä ruoanlaitto-siivous rumbaa, niin senkin voi järjestää toisin. Ruokaa voi tehdä enemmän pakastimeen tai käyttää hyväkseen joskus eineksiäkin tai syödä seuraavana päivänä edelliseltä päivältä jääneet ruoat (jotka tarvittaessa mieskin voi tehdä töistä tullessaan, jos tulee ajoissa). Vähemmälläkin siivoamisella pärjää.
Sitten jos miehesi on kotona, voit vaikka oman mielenkiintosi ja aktiviteettien mukaan käydä jossain harrastuksessa. Tämä voisi olla myös tietenkin ammatillisesti kehittävää tai muuten vain haastavaa, jos kaipailet haasteita. Muutenkin jos tuntuu että haluaisit palata töihin aikaisemmin, niin voisiko miehesi vuorostaa olla silloin kotona vanhempainvapaalla? Mikä pakko sinun on olla koko aikaa jos liikaa ahdistaa.
Minulle on joissain tilanteissa ollut apua siitä, että ikään kuin pilkon, jonkun ison tuntemuksen, vaikka ahdistuksen tai pelon tms. osiin ja laitan ne vaikka paperille. Eli tavallaan listaan ne asiat sen tuntemuksen takana. Ja sitten ikään kuin katkon niiltä asioilta kaulan kuin tarun monipäiseltä hirviöltä.
Olisikohan tällaisesta hyötyä sinulle? Jos sinua vaikka ahdistaa osaksi se, että urakehityksesi katkeaa joksikin aikaa, voit miettiä siihen lääkettä. Äiityslomalla voi opiskella, voi lukea ammattikirjallisuutta ja ehkä paikata jotain aukkoja, joita omissa tiedoissa voi olla (itse esim. olen lueskellut kirjanpitojuttuja, vaikka ne eivät suoranaisesti hommiini kuulukaan, mutta niiden parempi tuntemus on kyllä työssäni plussaa), voi tilata kotiin jonkun omaan ammattiin liittyvän lehden, jota lukemalla omat tiedot vähän päivittyy. Ja työnantajan kanssa voi kyllä sopia esim. keikkatyöstä. Itse teen jonkun verran töitä vaikka hoitovapaalla olenkin. Tämä on kyllä tosi alakohtaista. Ja vaikka palaisit töihin 40-vuotiaana, sinulla on silti 25 vuotta työelämässä. Tai enemmänkin, ehkä meidän sukupolvi on töissä 70-vuotiaiksi.
Jos sinua ahdistaa vauvan aiheuttama rasitus, koita luoda jonkinlaista tukisysteemiä. Itse sovin tuntemani lastenhoitajan kanssa, että hän tulee avuksi, jos homma meinaa ihan karata käsistä. Selvisin loppujen lopuksi kyllä yksin, mutta tieto siitä, että saan apua, jos en pärjää, oli tosi lohduttava. Eli juttele sukulaisten ja kaverien kanssa asiasta.
Jos sinua ahdistaa vartalo, sovi vaikka miehesi kanssa, että pääset liikkumaan vaikka pari kertaa viikossa. Myös pitkät vaunulenkit ovat tehokkaita, etenkin jos esikoinen on vaikka seisomalaudalla mukana. Ja myös raskausaikana voi vähän kiinnittää huomiota siihen, mitä syö. Itselläni sokeri pomppasi taivaisiin, joten jouduin syömään kurinalaisesti raskausajan toisen puoliskon. Eli siis ei mitään nälkädieettiä mutta vauva ei varsinaisesti kaipaa kauhean rasvaisia tai sokerisia ruokia kasvaakseen. Ja imetys tunnetusti vie kiloja.
Ymmärrän, että sinua voi ahdistaa myös se, että elämä jumittuu lasten kanssa helposti kotiin. Niin ei ole kuitenkaan pakko olla. Jos tuntuu, ette halua olla puistossa isomman lapsen kanssa, katso, toimiiko teillä päin esim. puistotätiä tai olisiko puistossa jotain kerhoa. Muutenkin kannattaa ottaa selvää kaikesta toiminnasta, sillä minusta on tosi hyödyllistä ja virkistävää tavata muita äitejä (ja muitakin ihmsiiä totta kai). Kotiäitiajasta voi hyvinkin tehdä omannäköisensä. Itse teen aika paljon retkiä lasten kanssa paikkoihin, jotka kiinnostavat minua itseänikin, esim. lasten teattereihin, nukketeatteriin, eläintarhaan, kotieläinpihaan. Itse kammosin puistoja, kun olin esikoiseni kanssa kotona. Nyt kun tunnen porukoita, siellä onkin ihan kiva käydä, kun löytyy aina juttuseuraa.
Kotiäitiaika voi olla myös mahdollisuus. Itse olen kovasti ehtinyt miettiä asioita kotona ollessani. On hyvinkin mahdollista, että en palaa entiseen työpaikkaani, vaikka aikanaan se oli minulle koko elämä. Samoin olen sisustanut kotia uuteen uskoon, myynyt huuto netissä pois tarpeetonta tavaraa, siivoillut nurkkia ja uudistanut vähän itseänikin. Olen myös löytänyt uusia harrastuksia, joten aikoinaan töihin sitten palaa (jos palaa) aika paljon vahvempi ja muutenkin muuttunut ihminen.
Oikein hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi!
samoja tunteita on täälläkin vaikka kotona hoidankin lastani. Mutta voithan toki palata töihin heti vauvan synnyttyä jos sinusta siltä tuntuu ja löydät soipivan hoitajan....tiedän monia joiden luokse on tullut hoitamaan 4kk ikäistä vauvaa...se on HEIDÄN perheen sen hetkinen paras ratkaisu...
Yritä rauhoittua, sinä päätät itse milloin menet töihin, ei muut!!!
Minua alkoi jo ahdistamaan sinun puolestasi... Olen itse kotiäitinä 2 v esikoiselle ja huomaan olevani tosi ahdistunut. Kaipaan omaa elämää ja tuntuu, että tukehdun neöjän seinän sisälle. Myös itsetunto on laskenut tänä aikana ja olen alkanut ahmimaan ruokaa jne. Odotan kovasti, että pääsisin töihin, en ehkä jaksa odottaa, että lapsi täyttäisi 3 v. Toista lasta en voisi kuvitella juuri tästä syystä.
Voisitko puhua miehesi kanssa, että jakaisitte kotivanhemmuutta niin, että vauvan synnyttyä olisit itse kotona osan ja miehesi osan aikaa? Siis niin, että mies olisi koti-isänä vähintään puoli vuotta, eikä mitään pikkupätkää. Nykyään monet fikust miehet tekevät niin, ja sellaisella parisuhteella on varmaan parempi tulevaisuuskin kaikin puolin ja isä ja lapset tulevat läheisemmiksi.
meillä' esikoinen oli 3, 5 vuotias kun syntyi pikkuveli. Tämä kuopus ei varsinaisesti ollut vahinko, mutta ei nyt täysin suunniteltukaan. Tosin minä olin alkanut haluta toista lasta.
Esikoisen kanssa olin kotona 1,5 vuotta, sitten en enää kestänyt. Meillä oli sitten hoitaja kotona, kun palasin töihin. Täytyy sanoa, että en kovinkaan paljoa nauttinut olostani kotona yhden pienen lapsen (tai vauvan) kanssa. minulla oli tylsää. inhoan rutiineja, ja rakastan vaihtelua ja haasteita. tuolloin oleminen vauvan kanssa oli enemminkin sellaista, että tuntui että tukahtuu.
nyt sitten toista lasta odottaessani nämä ajatukset hiipivät mieleeni. ajattelin todella kauhulla tulevaa. katsoin myös säälien 2-3 lapsen äitejä, että miten heillä ei tuntunut olevan hetkeäkään rauhaa!
no, nyt olen ollut kotona kahden lapsen kanssa 1, 5 vuotta. palaan syksyllä töihin, eli silloin toinen kotonaolopätkäni on kestänyt aika tasan 2v. huomaan itsestäni, että se on kyllä aika lailla se maksimi, mitä jaksan olla " vaan " kotona.
yllätyksekseni täytyy sanoa, että tietyllä tapaa nyt kotona oleminen on ollut mukavampaa kuin yhden lapsen klannsa. Olen aika " hektinen" ihminen, joten jollakin skitsolla tavalla nautin siitä että minulla on nyt enemmän kädet täynnä töitä kuin yhden lapsen kanssa. sitä ei niin ennätä " surkuttelemaan" kun varsinkin siinä alkuvaiheessa tuntuu olevan koko ajan tukka putkella johonkin suuntaan. Sitten, esikoisesta on todella seuraa! mulla on ollut tosi hauskaa nyt kun toinen lapseni on sen ikäinen, että hännen kanssaan voi tehdä kaikenlaista, kuten leipoa. ja ihan keskustella.
olen samaa mieltä kuin muutkin että kotiäitiajasta voi tehdä myös erilaista. tosin itse en ole ollut kovinkaan kunnianhimoinen sen suhteen. lähteminen 2 lapsen kanssa on kuitenkin minusta rankempaa kuin yhden lapsen kanssa. mutta mahdollista kyllä. olen ollut palhjon puistossa, jossa tosin olen tutustunut ja ystävystynyt muiden äitien kanssa. olen löytänyt samanhenkinstä seuraa, jolloin voi puhua muustakin kuin vaipanvaihdosta. Eikä kaikkien kanssa tarvi kaveerata!
nyt tuntuu ihanalta että on pitkä kesä" loma" edessä, ja sen jälkeen, aah, takaisin työelämään. kyllä työssäolo, varsinkin jos tekee " paperihommia" ja itsenäistä työtä, niin minä lasken sen tietyllä tavalla omaksi ajaksi. enemmän se on " omaa" aikaa kuin kotona olemi´nen lasten kanssa.
mutta voimia. varmasti kaikki menee paremmin kuin pelkäät! äläkä pelkää pyytää apua, jos et jaksa. itse ne olisi kyllä ensimmäisiä kuukauisia selvinnyt ilman esikoisen osapäivähoitoa ja isovanhempien apua...eli jos sellaista vaan on saatavilla niin käytä ihmeessä!