Hukassa....

Nyt on pää niin täynnä että on pakko purkaa ajatuksiaan jonnekkin.

Tapasin mieheni v. 1999. aloimme seurustella ja loppuvuodesta menimme kihloihin. Molemmat muutti suoraan vanhempien luota yhteiseen asuntoon.

Opiskelin, mies kävi töissä. Ongelmia oli, alkoholinkäytöstä ja rahasta. Jäin aina yksin kun mies oli päättänyt lähteä ulos, sain kuulla siitä usein vasta lähtöhetkellä. Usein hän ei edes tullut aamulla kotiin vaan oli jatkamassa kaverin luona ja joi vielä toisenkin päivän. Mutta aina kuitenkin annoin anteeksi ja uskoin kaikki " ei enää ikinä" selitykset.

Kerran sain mieheni kiinni uskottomuudesta, annoin anteeksi koska uskoin että hän rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta ja haluaa olla kanssani. niin hän sanoi.

Nämä samat ongelmat jatkuivat vuodesta toiseen, läseiset näki kärsimykseni, minä en, en halunnut myöntää niitä. Väkivaltaakin sain osakseni toisinaan, mutta ne anteeksipyynnöt oli niin ihania.

v. 2003 meille syntyi poika. alussa kaikki oli hyvin, olimme onnellisia ja mies auttoi paljon kotona (sektio synnytys)

Vuodet vieri mutta kaikki palasi ennalleen. Olisin halunnut yrittää toista lasta, mieheni ei.

2004 lopulla mitta tuli täyteen ja muutin pojan kanssa omaan asuntoon. koin sen ainoaksi ratkaisuksi koska mieheni ei koskaan viettänyt aikaa poikansa kanssa eikä välittänyt meistä niin kuin olisin toivonut. Alkoholi oli osa elämää ja suurempia pelkojani oli koska taas jään yksin, mies oli humalassa agressiivinen. Emme tainnut vuottakaan asua erillään kun mieheni sai meidät puhuttua takaisin, oli ymmärtänyt toimineensa täysin väärin ja lupasi parantaa tapansa...uskoin taas

Muutimme takaisin yhteiseen kotiin. mikään ei muuttuunut. Poikamme synttäriaattoona mies alkoi juomaan ja läksi napuriin. Naapurissa tuli riitaa ja hän tuli kotiin, onneksi äitini ole meillä ja poika nukkumassa. Mieheni löi minua, tilanne oli tosi pelottava, poliisit soitettiin paikalle. Itkien pyysin poliiseita viemään hänet seuraavan päivänä vanhempiensa luokse, en halunnut perheen isää poliisikyydillä kotiin lapsen synttäripäivänä. En nähnyt muuta tilaisuuta kuin pakata jälleen tavarani ja lähteä pojan kanssa, tällä kertaa lopullisesti.

Muutimme ihanaan rivitalokaksioon ja saimme nauttia ihanasta kesästä takapihalla pikku uima-altaassa polskien. Miehen kuitenkin ilmestyi kuvaan ja alkoi viettää aikaa meidän kodissamme.

Toukokussa 2006 tein positiivisen raskaustestin, tiedostin tilanteen mutta oli onnellinen. Ajattelin että pärjään lasten kanssa kaksinki. Mieheni luokse en ollut valmis palaamaan kunnes vuokraisäntä ilmoitti myyvänsä asunnon. Ajattelin vain että mitä muut ihmiset ajattelee jos nyt muutan eri osoitteeseen kun kuitenkin odotan lasta miehelleni. Juhannuksen alla jouduin ultraan pienen kolarin seurauksena, rv11. Todettiin keskeytynyt keskenmeno (ei siis johtunut kolarista). Elämäni kamalin päivä, tuntui etten selviäisi jos minulla ei olisi poikaani. Jälkeenpäin ajatellen, en olisikaan selvinnyt.

Muutimme kuitenkin mieheni luokse. Suru oli kuitenkin yksin minun. Juhannus meni sairaalssa kohtutulehduksessa kun pillerityhjennys ei onnistunut, kuukauden päästä vielä uudelleen, yllättäen sairaalaan kaavintaan kun kaikki ei ollutkaan tullut ulos.... Olin täysin rikki, tyhjä...

En saanut tukea mieheltäni, suru ja tuska kosketti vain minua. Onneksi minulla oli ihanat ystävät ja äitini. Vasta loppuvuodesta pääsin tapahtuneen yli koska rakas ystäväni joutui kokemaan saman helvetin, ymmärsimme ja tuimme toisiamme.

Helmikuussa 07 muutimme jälleen pois mieheni luota. ja tällä kertaa todellakin lopullisesti. en ole koskaan valmis palaamaan takaisin. Pojalla on nyt hyvä olla koska itse voin paremmin ja hänellä on rakastavat isovanhemmat ja enot ympärillään. Isänsä ei häntä ole pitänyt.

Nyt mieheni kuitenkin ehdottaa että menisimme hakemaan ulkopuolista apua, ja lupaa vaikka kuun taivaalta (kuten joka muullakin kerralla) Itse olen nyt käsittänyt että meistä ei enää koskaan tule paria, ei koskaan. Kaikki palaisi vain samoihin uriin ja kaikki saisivat kärsiä. Irti päästäminen vaan tuntuu niin hirveän pahalta, olisi helpompaa kärsiä koko ajan vähän kuin kerralla kunnolla. Luovutanko liian helpolla? Pääseekö tämän yli koskaan? Kokemuksia?