Onko kukaan oikeasti toipunut sos.tilanteiden pelosta?
Onko ketään, joka olisi päässyt eroon elämää pahasti haittaavasta ujoudesta, ihmispelosta, yksinäisyydestä ja hiljaisesta luonteesta...? Siinä määrin, etteivät ko. asiat enää haittaisi normaalia elämää, ja pystyisi muodostamaan ns. normaaleita ihmissuhteita?
Tuntuu toivottomalta yrittää jatkaa, kun jännitys ja pelot eivät millään hellitä. Ja ihan aikuinen olen, en enää teini. Yksinäistä elämää viettänyt monet vuodet, mutta kun tuntuu etten enää jaksa yksinäisyyttä...
Kommentit (10)
Kyllä ja parhaiten se onnistuu juuri hakeutumalla sosiaalisiin tilanteisiin.
Minä, kokonaan se ei ohi ole, mutta ei enää haittaa elämää. Eli saan hoidettua hommat. Jotenkin sitä 40v. vaan ajattelee että on yks hailee mitä ne muut minusta ajattelevat, riittää että homman saa tehdyksi ja se siitä. Eli iän myötä vaiva on helpottanut.
Mä olen, mutta mä en koskaan pelännyt kaikkia ihmisiä ja tilanteita, vaan oli muutamia, joiden seurassa oli ookoo olla. Edelleen joudun pakottamaan itseni puhumaan vieraille ja epämääräisen seurustelun tilanteet on hankalia ja raskaita, mutta pystyn siihen. Pystyn jopa opettajana (aikuisten) vetämään erilaisia ryhmäkeskusteluja.
Minä. Vähän vielä joskus jännittää tosi paljon, mutta se on oikeastaan nykyisin semmoista tervejärkistä jännittämistä eikä pakokauhua. Mitään lääkkeitä en ole syönyt tai puhunut psykologille/psykiatrille, vaan yksinkertaisesti asetin itseni tilanteisiin joissa jouduin kohtaamaan pelkoni. Opiskellessa ei vain ollut mahdollista paeta pakollisia koulutöiden tekoja, seminaareja jne.
pelkään edelleen tietynlaisia (hallitsevia, määräileviä) miehiä.
Minä, cipralex lääkityksellä.. tosin minulla on se kaikkein pienin annos eli 5 mg..
Se vei kaikista pahimman kärjen kaikista peloista pois..
Nyt olen enemmänkin kuin normaalit ihmiset, vaikka vielä pelkäänkin hitusen enemmän mutta.. pystyn toimimaan kuin normaalit ihmiset.
Joo, kognitiivisella psykoterapialla.
En tiedä voiko siitä toipua, mutta parempaan päin jatkuvasti menossa. Ihmissuhteiden muodostus edelleen on hirveän vaikeaa, mutta ns. small talk ja yhteisöissä toiminen on huomattavasti parempaa kuin nuorempana.
Itse saan voimaa niistä pienistä onnistumisista, esim. jos töissä olen pystynyt juttelemaan niitä näitä jonkun kanssa tai naapurin kanssa vaihtanut muutaman sanan. Tiedän että muille ihmisille nämä ovat itsestäänselvyyksiä mutta itselleni nämä ovat suuria saavutuksia.
Lisäksi auttoi että aloin hyväksymään itseni sellaisenaan kun olen. Olen muuta kuin ujo ja hiljainen ja sen haluan tuoda esille muille.
Tuo hakeudu sosiaalisiin tilanteisiin on osittain hyvä neuvo, mutta voi myös pahentaa tilannetta. Itse olen oppinut etten mene esim. juhliin missä en tunne oikein ketään paremmin ja muut ovat hyviä tuttuja keskenään. Mielummin esim joku harrastus jossa pieni ryhmä, jolloin on helpompi jutella harrastukseen liittyviä asioita muiden kanssa.
Kyllä siitä eroon pääsee. Monesti ne on semmosia ohimeneviä vaiheita. Itselläni ainakin tuli vaikean elämäntilanteen yms. myötä sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja paniikkihäiriötä. Myös aikuistuminen aiheuttaa monille vastaavaa. Uskoisin liittyvän pitkälti ihan hormoonitoimintaan. Sinä olet tulossa itseksesi. :) Käsittelyprosessi on vielä kesken ja monesti se on vuosia kestävä projekti. Mutta älä lannistu, aina mennään parempaan päin ja opit joka päivä enemmän tuntemaan itseäsi. Tsemppiä sinulle, kyllä se siitä!
minä pääsin jotenkin... opin olemaan omassa seurassani ja sitä myöten hyväksymään itseni tällaisena. se helpotti seurassa oloakin.