Voi kun te olette hellyyttäviä tuossa kirkon ja

Mä vihaan vain uskovaisia. 

Kiitos kohteliaisuudesta :) On aina kivaa olla hellyyttävä. 

Raamattuhan nyt on vaan yksi palopuhekirja muiden joukossa (Mein kampf, Koraani, jne). Totta kai se herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan, mutta ei ne mielipiteet siitä yhtään sen isompaa tai totuuden mukaisempaa opusta tee, niin kuin ei noista toisistakaan, eihän..

Mutta kukin tyylillään. Mä henkilökohtaisesti tykkään uskoa enemmän Joulupukkiin. Hän on vähän samalla tavalla väärinymmärretty hahmo kuin se toinenkin iso-J. Kukaan ei ole pystynyt vedenpitävästi todistamaan, että olis olemassa, mutta tuo mun elämääni onnea ja toivoa. Esitän hänelle toivomuksia - jotkut toteutuu, jotkut ei. Jos elän kiltisti, saan ehkä palkinnon.

Ei ihmiset sitä satukirjaa vastaan niinkään hyökkää, vaan institution, joka on sen satukirjan ympärille rakentunut. Ja saattaahan se ottaa pattiin, jos on joutunut vastentahtoisesti aika ison osan elämästään olemaan tämän satuun perustuvan aivopesun kohteena (vauvana kastettu, istunut 12 vuotta pakkouskonnon tunneilla, osallistunut pakkokirkonmenoihin kouluaikan lukuisia kertoja ja ehkäpä myös suvun toimesta painostettu riparille).

[quote author="Vierailija" time="03.09.2013 klo 10:10"]

uskonnon vihaamisessanne. Jos Raamattu on satukirja niin on sillä kyllä valtava voima saada ihmisiä hyökkäämään sitä vastaan.

  [/quote]

Oivallisesti ilmaistu. Tosin luulen, että tällä palstalla on se yksi ja sama Skepsis-aktiivi. Saattaa hänellä tosin olla seuraajiakin.

Kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi ja lähimmäisiäsi kohdeltavan.

Hyvä ohjenuora kaikille. Kristinusko (ja muutkin uskonnot) osaa listata muitakin ihan hyviä ja toivottavia elämänohjeita, joita noudattamalla kaikkien elämä olisi parempaa.

Mutta mihin siinä tarvitaan uskontoa/uskontoja ja niiden yliluonnollisuuteen liittyvää jonkin hahmon palvontaa, tämänhetkisen elämän uhraamista jonkin epämääräisen "tulevan elämän" vuoksi ja puhtaasti uskonnon itsensä palvelemiseen liittyville säännöille.

Elämässä tapahtuu hyviä asioita, elämässä tapahtuu huonoja asioita. Joskus kyse on vain tuurista, joskus asioihin pystyy vaikuttamaan omalla toiminnallaan, joskus muiden ihmisten toiminta sanelee tapahtumien kulun. Ovatko uskovaiset vaan kirjaimellisesti niin "herran haltuun" -ihmisiä, etteivät viimekädessä halua ottaa vastuuta omasta elämästään ja onnellisuudestaan tai omista tekemisistään. Kaikki on ylhäältä määrättyä.

Tiettyjen perussääntöjen mukaan tässä kuitenkin kaikki eletään. Ei ateisti ole mikään paheellinen mätäpesäke vaan lähtökohtaisesti rakastaa ja kunnioittaa elämää ja lähimmäisiään vähintään yhtä paljon kuin himouskovainen tyyppi.

Ystäväpiirissä eräälle tutulle tapahtui kohtuuttomasti menetyksiä pienessä ajassa (vanhempi kuoli, keskenmeno puolivälissä raskautta). Uskovaisten kaverien ja jopa siskonsa tapa lohduttaa oli hokea rukouksia tai luvata rukoilla hänen puoletaan, vakuutella että kyllä Jumala vielä palkitsee hyvistä teoista ja tuo onnen (oliko vastoinkäymiset siis palkkio kaverin "pahoista" teoista!? Mitä helvettiä!), vertasivat Jeesuksen kärsimyksiin, yrittivät houkutella herkässä mielentilassa ollutta kaveria uskovaispiireihinsä..

Minusta tuli oikeastaan ateisti viimeistään silloin seuratessani sitä touhua. Totesin ystävälleni, että häntä on kohdannut niin iso suru, etten oikeastaan tiedä edes, miten voisin auttaa. Sanoin, että viimeisinkin haluni yrittää uskoa Jumalan olemassaoloon karisi tämän hänelle tapahtuneen ja uskovaisten reaktioiden myötä. Halasin kovaa, itkin yhdessä hänen kanssaan hänen tilannettan. Kaverin etsiessä mahdollisia syitä itsestään, sanoin hyvin tiukkaan sävyyn, että tässä on nyt kyse pelkästään todella paskasta tuurista. Tähän ei kukaan ole syyllinen. Kaveri sai puhua puhumistaan näistä menetyksistään, olla katkerakin ja vihainen. Välillä itkunaurettiin peilin edessä itkusta turvonneita räkäisiä naamojamme, että kyllä se tästä.

Jokainen voi vetää omat johtopäätökset, auttoiko kaverini takaisin normaalielämään ne uskovaisten kaverien rukoukset ja joku suuri tuntematon

tuolta yläkerrasta vaiko meidän muiden lähimmäisten fyysinen ja henkinen läsnäolo ja tuki ja ihan maallinen jutteleminen ja kuunteleminen.

Minä itse en halua uskoa sellaisen jumalan olemassaoloon, joka antaa pienen viattoman lapsen kärsiä (nälästä, sairaudesta, hyväksikäytöstä tai muusta väkivallasta). Pieni lapsi ei ole voinut elämässään tehdä sellaista syntiä, joka oikeuttaisi hänet rangaistuksena pahoista teoistaan kärsimään sellaista.

Nykyään on epänormaalia suhtautua uskontoon mitenkään muuten kuin negatiivisesti. Tietystihän kaikki lammassielut menevät tähän mukaan, suomalainen tapa. Oma ajattelu harvemmin on ollut muodissa.

Minä vihaan kaikkia organisoituja uskontoja, mutta kunnioitan niin Raamattua, veda-kirjoituksia kuin Koraaniakin. Olen jopa jonkinlainen hengellinen etsijä, mutta etsin elävää yhteyttä jumaluuteen, en lisää oppeja päähäni omaksuttavaksi. Ei minua kiinnosta älyllisesti tietää Jumalasta (tai kuolemanjälkeisestä tai sielusta tms), minä haluan kohdata Jumalan. 

Olen huomannut että kaltaisiani on nykyisin jonkinverran, sellaisia jotka älyllisesti ovat varsin agnostisia eivätkä usko minkään uskonnon opetuksiin, mutta silti jotenkin "vaistoavat" jonkin pyhyyden ja kaipaavat sen syvempää kohtaamista - mutta ilman oppien ja uskontojen kuorta.

Kannattaisko miettiä miten kristikunta liittyy Raamatun sanomaan?? Kertooko kristikunnan historia todellakin, että se on uskonut ja noudattanut Raamatun opetuksia, entä nykyinen meno? Miettikääs vähän ennenkuin tuomitsette ison kirjan!

Tosin pitäisihän teidän itsenne nähdä vaivaa ja henk.koht. syventyä Raamatun opetuksiin muistaen ettemme ole lakiliiton alaisia eikä uskonto saanut olla osa poliittista järjestelmää. Onko mileenne juolahtanut miksei Jeesus politikoinut eikä vapauttanut omaa kansaansa Rooman vallan ikeestä?

Aloittakaapa vaikka lukemaan kirjettä roomalaisille, siinä teot todistaa uskosta!