Lue keskustelun säännöt.
Toivoa parisuhdekriisistä selviämiseen
05.12.2013 |
Miehen kanssa tosi huono tilanne ja surettaa. Olemme 34v kihlapari, asuttu yhdessä useampi vuosi. On ollut paljon suhteen ulkopuolisia paineita ja tilanne näyttää aika toivottomalta, koska miestä kuulemma ahdistaa. Sanoi tämän ensimmäistä kertaa ehkä kk sitten, nyt taas uudelleen. Ekalla kerralla ei tiennyt mikä ahdistaa, nyt kuulemma minun liika läheisyyspyrkimys, minkä kuvittelin olevan hyvä asia parisuhdekriisin keskellä.
Mies ei tahdo pariterapiaan vaan juttelee äitinsä kanssa... Kävin itse puhumassa yhdelle parisuhdeneuvojalle, joka oli sitä mieltä ttä miehen ajatukset osin kuulostavat aika epärealistisilta ja harhaisilta. Mies vaikuttaa osin masentuneelta, oli pitkään työtön.
Nyt kun kaikki vihdoin 2v työvaikeuksien ja työttömyyden jälkeen pitäisi olla ok, niin mikään ei ole enää ok. Jos mahdllista, haluaisin tukea ja ymmärtää miestä mutta mitä enemmän kyselen, sitä enemmän hän menee lukkoon. Mies haluaisi normaalia rauhallista olemista, kokee että yliyritän nyt vaikka tarkoitan tietysti hyvää. Tämä oli tosi loukkaavaa ja mietin, onko suhde ohi. Aina kysyessäni mies on ainakin tähän saakka väittänyt, ettei haluta erota. Olen muutaman kerran sanonut suoraan, että josset halua jatkaa, lähde.
Äitini on nykyään varma, että mieheni on masentunut rankoista kokemuksistaan. Mies ei avaudu minulle, mutta ei mielestään tarvitse ammattiapua. Minusta mies on koko ajan ärtynyt, ei juuri koskaan hyvällä tuulella, ei jaksa tehdä kotona mitään vaan makaa lähinnä sohvalla. Töissä kai kuitenkin sujuu.Mies syyttelee minua kaikesta, jopa siitä jos kaverinsa eivät pidä yhteyttä. Jos tulee riitaa, syy olen minä joka menin hänelle soittamaan, ei mies joka äksyili puhelimeen! Tiettyjä masennuksen piirteitä siis selvästi on, pahin on tämä ahdistuneisuus. Mies puuskuttelee itsekseen sohvalla. Mies ei myöskään kykene seksiin enää ja ongelman jatkuessa ei enää halua läheisyyttäkään.
Lapsia ei ole, olisin kovasti halunnut mutta mies ei tiedä enää ollenkaan mitä haluaa kuulemma.
Kohtalotovereita? Onko kenelläkään kokemusta, voiko tällaisesta päästä eteenpäin vai olisiko viisainta antaa periksi?
Kommentit (6)
Täällä yksi, jolla ihan samanlainen mies. Hänellä on ollut vaikea lapsuus ja olen itse ajatellut, ettei osaa siksi näyttää tai puhua tunteista, käsittää kaiken väärin jne.
On sairaalloisen mustasukkainen kaikesta, jopa ystävistäni. Itse tekee kuitenkin mitä huvittaa mutta kotona vain silloin, kun nukkuu lähinnä.
En jaksa enää tätä. Miten pääsisin irti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei. En voi sanoa selvinneeni moisesta, mutta kuvailemassasi on niin paljon samaa kuin minun ex-suhteessani, että on pakko kirjoittaa.
Erosimme muutama kuukausi sitten. Mieheni olemus ja käytös oli kuvailemaasi - ahdistunutta, negatiivista, tunnekylmää, torjuvaa, nälvivää, syyttelevää - viimeiset kolme vuotta. Meillä on kaksi yhteistä lasta, joten eroa prosessoin pitkään. Pienet "hyvät" hetket joissain väleissä ei paljon paina kun ilmapiiri on täysin myrkyttynyttä, keskusteluyhteyttä ei ole, mies ei tule piiruakaan vastaan, makaa vain sohvalla eikä huvita mikään. Ja kaikki mitä minä yritän on väärin.
Tottakai halusin tukea ja ymmärtää, oletin että mies on masentunut, niinkuin sinäkin ajattelet omasta miehestäsi, mutta kyllä siinä jotain muutakin oli, on, enkä tiedä vieläkään mitä.
Sain vain niskoilleni kaiken sen pahan olon mikä miehessä kyti, ja sekin oli minun syytäni. Yritin puhua, maanitella, halata, antaa tilaa, kaikki eri konstit koetin monen vuoden ajan, kärsivällisesti. Lopulta ajattelin, että olemme itse vastuussa omasta onnellisuudestamme, enkä voi antaa sohva-anemian vallata minuakin. Että lakkaan yrittämästä, elän omaa elämääni, ehkä se mies sieltä vielä herää. Se sujui ehkä puolisen vuotta, elimme kuin kämppikset. Minä tajusin ettei mies ole minulle muuta kuin arjessa auttaja, tyyppi joka hakee tai vie lapsia harrastuksiin silloin kun minä en ehdi. Tai käy kaupassa jos en ehdi. Että jos miä en yritä, mitään suhdetta ei ole. Silloin mies oli siinä pisteessä että sanoi ettei edes pidä minusta, saati rakasta. Se siitä sitten. Päästin irti.
Olen etsinyt diagnooseja, jotka auttaisivat minua ymmärtämään mitä tapahtui, missä meni vikaan? Olen tajunnut että minä en tehnyt loppujen lopuksi mitään väärin, toimin vain inhimillisesti ja tunteella ja vaistolla. En tiedä miksi loistava mies muuttui tuollaiseksi apaattiseksi, masentuneeksi, innostumattomaksi, negatiiviseksi, valittavaksi, pihtaavaksi, vältteleväksi. Hänen on itse selvitettävä se asia itsensä kanssa. Hän sanoi minulle joskus, ettei pidä itsestään, ettei tiedä miksi kohtelee minua niinkuin kohtelee.
Ehkäpä minä sillä antaumuksellani ja hyvää tarkoittavalla ymmärtämiselläni mahdollistin hänen negatiivisuutensa, hänen ei tarvitse repiä itseää sieltä ylös. Rankkaa, kun omassa maailmankuvassani seison mieheni rinnalla myös vastoinkäymisissä, mutta ei se onnistu ikuisesti, jos toinen ei jaa mitään, ei kerro huoliaan, ei halua lähelle, vastentahtoisesti joskus halaa.
Ja se rakkaus - kyllä se kuolee jos sen antaa kuolla, jos suhtautuu kaikkeen negaatiolla. Harmi vain että minä vieläkin rakastaisin.
Kolmosen teksti voisi olla omani. :( Minäkään en olisi ikinä uskonut, että mieheni muuttui tällaiseksi kuin hän nyt on. Osittain tiedän kyllä ehkä syyt miksi muutos on käynyt, mutta mies ei aivan tiedä itsekään miksi esim. ahdistaa. Mieheni joutui pahoinpitelyn kohteeksi ja työttömäksi. Mies ei kuulemma enää tiedä mitä haluaa.
Jatkuva negatiivisuus on tosi raskasta. Meillä oli lapsi suunnitelmissa, mutta taitavat jäädä tekemättä nyt sitten. Suurta ihmettä tilanne vaatisi. Mies ei avaudu tunteistaan, tuntuu että kyseleminen vain pahentaa asioita.
Vaikeaa on sen hyväksyminen, ettei itse voi asialle ehkä mitään tehdä. Meillä mies ei itse halua auttaa itseään eikä koe avun tarvetta. Miksi en ole lähtenyt vielä on juuri se, etten haluaisi hylätä miestäni vaikeuksien tullen. Mieskin on tukenut minua tähän saakka mutta enää mitään tukea ei ole, mies ei kuulemma jaksa tukea. Tällä hetkellä mies hädin tuskin puhuu mistään.
Koen, että mies heittää suhteemme hukkaan. Harmittaa ja surettaa tietysti.
t.Ap
Meillä tilanne ei ole edistynyt, ehkä jopa huonontunut hieman entisestään. Nykyään mies istuu vielä enemmän hiljaa. Kävin puhumassa parisuhdeterapeutille, mies ei halua mukaan. Menen ainakin vielä toisenkin kerran, koska terapeutti vaikutti osaavan asiansa. Surullisinta on, että hänen mukaansa tilanteemme olisi todennäköisesti aivan selvitettävissä, jos haluaisimme sitä yhdessä lähteä selvittämään esim. pariterapiaan. Mieshän ei tahdo.
Terapeutin mukaan miehellä aika selkeästi jäänyt stressi päälle ja hän tarvitsisi ammattiapua. Säälittää, ettei mies suostu ottamaan apua vastaan, mutta kuvaukseni miehen luonteesta tukee tätä: mies ei anna tunteille sijaa vaan yrittää järjellä ratkoa asioita.
En ole varma, onko mies enää päästään terve. Kun kyselin ystävällisesti kuulumisia, mies väitti minun teeskentelevän. Ed todellakaan teeskennellyt. Mies on katkeroitunut ja hakee selvityksiä ja syitä ahdistukselleen vuosien takaisista tapahtumista. Osa niistä ei edes liity minuun. Mies märehtii, etten muka osallistunut tarpeeksi muuttoon vaikka osallistuin tasan niin kauan kunnes muuttolaatikot loppuivat kesken. Olis töistä vapaalla pakkaamassa ja siivoamassa ja mies on katkera kahdesta illasta, jotka olen kuulemma nukkunut sohvalla. Muut syyt ovat samaa tasoa, mies on kaunainen, katkera ja syyttelee minua. Suhteen takia kuulemma hänen säästönsäkin ovat menneet. Mies ei tee muuta kuin makaa sohvalla naama norsun *itulla.
En tajua, kuinka mies ei tajua omaa vastuutaan asioista vaan kaikki paha johtuu suhteesta. Ei siinä nyt hirveä työn sankari ole, jos purkaa tavarat muuttolaatikoista lattialle, minä sain ne laittaa kuitenkin kaikki paikoilleen ja joka ikinen päivä käytän n. tunnin kotitöihin miehen lojuessa sohvalla ja pelaillessa. Silti MIESTÄ on hyväksikäytetty!!! Märehtii pääseekö yli tästä hyväksikäytön tunteesta.
Olen niin surullinen ettei mies halua apua, vaan uskoo ettei kukaan voi hänen ajatuksiinsa auttaa. Hän yrittää itse setviä työuupumustaan ja masennustaan yksin tai vanhenmpiensa avulla, huonoin tuloksin. En käsitä, miten miehen mielestä vuosien takaiset asiat ovatkin aiheuttaneet hänen pahoinvointinsa, siis esim. nyt vaikka viherkasvien määrä ja ettei hänen mielipidettä vuosia sitten kysytty kasvien määrästä. Luulisi ihmisen itsekin tajuavan, että puheet ovat aivan hulluja mutta ei, ei tajua. :(
Tietysti se sapettaa! Itse tekisin mitä tahansa jos saisin miehen vielä tuntemaan, luottamaan, olemaan kanssani. Mutta yksin en sitä voi tehdä, en voi pistää toista yrittämään kun toinen ei vaan yritä. Perhana, miten tyhmä ukko!
No, tätä sitten pohdin ja jahkaan itsekseni nyt, kun en oikeastaan ketään muuta miestä haluakaan. Hoidan yh-velvollisuuteni ja saan iloa lapsistamme. Ehkä jonain päivänä pääsen yli tuosta miehestä, saan itseni irrotettua tuosta suhteesta lopullisesti. Vaan yhä vieläkin haikailen peräänsä, vaikka arkihan oli ihan kamalaa hänen kanssaan!
En todellakaan kaipaa sitä välttelevää vastentahtoista narisijaa lojumaan sohvalle ja riitelemään joka pienestä asiasta. Haluaisin takaisin sen miehen, joka oikeasti halusi tehdä kanssani asioita. Vaikka vain laittaa yhdessä ruokaa tai mennä kävelylle.
Toivon sinulle parempaa tulevaisuutta. Ole sinä tunteikas ja itsellesi arvokas, sinä saat välittää ja rakastaa vaikka miehesi torppaakin sinut. Pitää olla itselleen rehellinen. Toivottavasti miehesi kokisi sellaisen aallonpohjamudan että heräisi pitämään hyvistä asioista kiinni, saamaan niistä tyytyväisyyttä elämäänsä.