Miten ammattikasvattajalla voi olla huonot välit kaikkiin lapsiinsa?

että suutarin lapsilla ei ole kenkiä.



Mistäköhän johtuis?

julkkispsykologista?



Minusta tuo on aika yleistä.

Töissä voi olla hyväkin kasvattaja. Kotona taas asiaan vaikuttaa moni muu henkilö: puoliso, isovanhemmat jne. Omiin lapsiin on tunneside, työlapsiin ei samassa mielessä. Jos työlapsi on väkivaltainen, ei se ole kasvattajan vika.



Myös esim. synnytyksen jälkeinen masennus saattaa vaikeuttaa omaan lapsen suhdetta. harvempi on kuitenkaan masentunut siitä, että päiväkotiin on tullut yksi lapsi lisää...



Jne.

Se on aina asettanut muitten lasten kasvattamisen ja muitten lasten viihdyttämisen ja hyvän olon omien lasten tarpeitten edelle. Se näkyy ihan kaikessa, eniten kuitenkin ajan käytössä. Mies on kauhean kunnianhimoinen työnsä suhteen. Lapsemme pitävät isäänsä jokseenkin vieraana. Itsekin olen ammattikasvattaja. Olen aina asettanut omien lastemme tarpeet kaiken muun edelle. Silti mua pidetään myös lämpimänä ja hyvänä ammattikasvattajana. Ja välit omiin lapsiin on oikein hyvät.

Pahin esimerkki on tuttavani, jonka kummatkin lapset ovat olleet koulupsykologin hoidettana ja esikoisella on ollut jopa jaksoja lasten psykiatrisessa sairaalassa. Kyseinen tuttavani työskentelee hoitoalalla lasten kanssa.



Yksi tuttavani oli vaikeasti masentunut ja käyttäytyi väkivaltaisesti lastaan kohtaan. Lastenhoitoalalla hänkin...



Kolmas tapaus on eronnut pari kertaa, lapset ovat aina olleet vaikeita ja ylivilkkaita. Ihminen ei osaa pitää minkäänlaisia rajoja omille lapsilleen, mutta työskentelee ongelmanuorten parissa.



Neljäs tapaus on yksi kätilö, jonka oma perhe on ollut pitkään sossun asiakkaana, koska perheessä oli vanhempien välistä väkivaltaa, eikä lasten tarpeista jaksettu huolehtia.



Nämä tuli ensimmäisinä mieleen ihan omasta lähipiiristä.

Olen aina asettanut omien lastemme tarpeet kaiken muun edelle. Silti mua pidetään myös lämpimänä ja hyvänä ammattikasvattajana. Ja välit omiin lapsiin on oikein hyvät.

Otappa yhteys Arto Karalahteen ja kysy

Onhan näitä. Mulla ei juuri ole välejä isääni, joka on psykiatri.

oli poikansa kanssa jossain keskusteluohjelmassa. Välit olivat aina olleet huonot ja poika oli yrittänyt itsemurhaa.

Anoppini on psykoterapeutti, ja hänellä on itsellään aika pahojakin ongelmia ihmissuhteissaan. Myös suhteissa lapsiinsa ja etenkin suhteessa mieheeni, joka on "pudonnut kauemmas puusta" kuin muut lapset. On kyllä outoa seurattavaa, miten tuomitsevaa ja normittavaa anopin ajattelu lastensa ja miehensä suhteen on. Välillä ihmetyttää, miten hän voi työssään olla objektiivinen, analyyttinen ja välittävä, kun yksityiselämässään on kaikkea muuta.



Mutta toisaalta olen itsekin yksityiselämässä erilainen kuin muuten. Minulle esim. sosiaalinen kanssakäyminen on raskasta, mutta pystyn halutessani skarppaamaan ihmisten ilmoilla siten, että minusta ei tätä ikinä arvaisi jos ei tiedä. Kotona en sitten enää jaksakaan skarpata. Ehkä ammattikasvattajilla voi olla kysymys samantapaisista asioista.

ja sen poika ei vielä 16-vuotiaanakaan tiedä milloin käytetään isoa alkukirjainta saati sitten mitkä on yhdyssanasäännöt. :=DDDD

mun sisko on äidinkielenope ja sen poika ei vielä 16-vuotiaanakaan tiedä milloin käytetään isoa alkukirjainta saati sitten mitkä on yhdyssanasäännöt. :=DDDD

mun äiti on talouskoulun käynyt siivooja... loput varmaan arvaattekin :D

t. sikolätti

Työviikot skarppasi, kotona oli rappioalkoholisti. Lopulta kyllä työurakin tyssäsi siihen alkoholinkäyttöön, mutta vasta kauan sen jälkeen, kun me lapset oli muutettu pois kotoa.



Vanhempien tulot olivat ihan hyvät ja oli perittyä omaisuuttakin. Kaikki raha meni kuitenkin viinaan, eikä meille lapsille riittänyt mitään. Muilta perityissä rääsyissä kuljettiin. Mitään ei saatu harrastaa. Edes silmälaseja en saanut, kun olisin tarvinnut. Äiti haukkui meitä kaikille tuttaville ym., oltiin sen puheissa hirveitä luusereita, jotka ei osaa mitään ja joista ei koskaan tule mitään. Kaikki kotityöt jouduttiin tekemään ym., koska vanhemmat eivät pystyneet mihinkään. Jos isäni joskus yritti meitä lapsia jossain ymmärtää tai auttaa äitini tahdon vastaisesti, niin se loppui hyvin lyhyeen, kun äitini julisti olevansa kasvatusalan ammattilainen ja päättävänsä niistä asioista.



Samalla äitini "osti" hyväksyntää muilta ihmisiltä. Muille ostettiin aina lahjat viimeisen päälle ja esim. serkuille lahjoiksi sellaisia leluja ja vaatteita, joita en itse olisi koskaan saanut. Vanhoista perityistä ja muualta saaduista tavaroista äitini lahjoitti aina pois kaiken sellaisen, johon osoitin jotain kiinnostusta ja josta pidin - nämä lahjoitukset säestettiin taivastelemalla suureen ääneen sitä, kuinka minua ei kiinnosta enkä osaa arvostaa mitään vanhaa. Kotoa pois muutettuani äitini jopa lahjoitti pois kaikki vanhat leluni ja muut tavarani ym. minulta kysymättä, jopa ne jotka olin omilla rahoillani ostanut. Arvatenkin hän on muille kertonut, ettei sellainen vanha krääsä minua kiinnosta. Yhtään lapsuusmuistoa minulla ei siis ole.



No, nyt on tilanne sitten se, että äitini on suhkeassa kunnossa ryyppäämisen takia vaikkei kauhean vanha vielä olekaan. Suku ja ystävät jaksavat taivastella, kuinka me lapset emme välitä ja auta, vaikka äitini on aina niin pyyteetön ja ystävällinen kaikille ollut. Äitini tietysti käyttää kaiken energiansa säälin kerjäämiseen ja keksii juttuja jos jonkinlaisia siitä, kuinka me häntä laiminlyömme.



Joo, en auta, ja yhteydenpidon pidän minimissä. Miettiköön itse, miksi (ei tosin enää riitä aivokapasiteettia miettimiseen). Se minua ärsyttää, että suku edelleen yksisilmäisesti uskoo kaiken mitä äitini heille sepittää, eikä kukaan koskaan ole ymmärtänyt millaisessa kärsimyksessä ovat antaneet meidän elää silmiensä alla. Kukaan ei auttanut kun olimme lapsia ja nyt meitä syyllistetään kun me emme auta...

Voimia sinulle. On teillä ollut lapsena kärsimistä!