Millaista elämä on, kun ei ole masentunut?

Harvoin sitä mitään erityistä iloa ja intoa tuntee aamulla. Sellaista tasaista ja tyytyväistä, mikään ei paina eikä ahdista, mutta harvoi olo on mitenkään riehakkaan iloinen.



Pidän itsestäni, mutta en mitenkään erityisesti ajattele sitä, että pidän itsestäni. Mutta toisaalta mikään erityinen itsessäni ei aiheuta ahdistusta ja olen viime aikoina ollut ihan tyytyväinen esimerkiksi työsuorituksiini. Viime aikoina olen usein ajatellut, että minulla on ihana mies ja hauska lapsi. Perheen kanssa on mukava vain oleilla.



Ongelmat on niitä tavallisia: väsyttää lapsiperheen arki, lapsella on erityistarpeita ja niitä selvitellään, huolettaa tuleva työtilanne ja siihen liittyvät raha.asiat, mutta nämä eivät hallitse aamua eikä päivää. Työasiat pyörivät joskus öisin mielessä, joskus ihan ahdistumiseen asti, mutta kaikista näistä ajatuksista pääsee eroon.



Iloa tuottaa perhe, kaverit, työkin usein. Tulevaisuutta ajattelen positiivisesti, joskus ahdistaa vanheneminen ("Mihin nuoruus katosi") ja toivoisin työtilanteen selkiytyvän. Mutta lähinnä ajattelen, että tulevaisuudessa odottaa kiinnostavia asioita.



Minäkin olen ollut masentunut/ahdistunut, ja ehkä nykyistä tilannetta todella kuvaa eniten se, ettei tarvitse vatvoa ja ahdistua. Toisaalta totta kai itsellänikin on surumielisiä, väsyneitä ja ahdistuneita kausia, kuten kai kellä tahansa.



MInulla parantumisen avaimet olivat terapia, oma pohdinta siitä millainen olen ja mitä haluan, hyvä parisuhde, lapsi ja se, että haastavat läheiset ovat alkaneet käyttäytyä järkevämmällä tavalla.



TOivottavasti sinäkin pääset masennuksesta yli, keinolla tai toisella

Ajattelin kertoa masentuneen kokemuksista:



Aamulla en jaksa nousta (olen sairaslomalla), nousen iltapäivällä. Sitten juon kahvia, seuraan uutisia netistä, viestittelen netissä tuttavien kanssa, kuuntelen radiota ja luen päivän lehden. Illemmalla katselen ohjelmia Yle Areenasta, MTV3 Katsomosta jne. Näin päiväni kuluu ja menen nukkumaan puolen yön maissa. Kerran viikossa saan itseni raahattua ostamaan ruokaa lähikaupasta. Koko ajan hereillä ollessani päällimmäisenä olona on epätoivo, tuskaisuus, luuseriuden, kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunne. Voisin melkein sanoa vihaavani itseäni. Erityisesti ulkonäköäni.

Ennen olin vaativassa ja stressaavassa, mutta hyväpalkkaisessa työssä, treenasin joka päivä 2h veren maku suussa, olin "aina käytettävissä" kavereille ja perheelle, eli yritin olla "täydellinen" ja kiltti ihminen. Lopulta en vain enää jaksanut. Jo teininä minulla oli syömishäiriö-oireilua, mutta varsinaiseen syömishäiriöön en kuitenkaan sairastunut ja ne oireet lievittyivät parikymppisenä.

Nyt yritän päivä kerrallaan selvitä edes hengissä. Minulla on mielialalääkitys melko suurella annoksella, mutta se ei ole juurikaan auttanut, vaikka netistä olen ko. lääkkeestä muiden kokemuksia lukenut ja jotkut ovat sitä syötyään lähes maanisia. Mutta minulla se ei vaan ole toiminut. Mielihyvähormonin tuotantoni on ilmeisesti todella pahasti häiriintynyt. Lääkäri ehdotti toisen lääkkeen kokeilua, mutta siinä on sivuvaikutuksena painon nousu, enkä halua enempää lihoa, olen jo nyt ihan tarpeeksi repsahtanut. Liikunnasta saisin varmasti edes jotain mielihyvää, mutta olen niin jumiutunut, että en vain jaksa lähteä liikkeelle ja salillekin meneminen tuntuu ylivoimaiselta, pitäisi ostaa ensin salikortti ja olen nyt niin rapakunnossa, että en jotenkin kestä kohdata asiaa.

Myös valon lisääntyminen ahdistaa.

No, ehkä tämä tästä.