Suvun tapa muistella lasten lapsuutta...
Meillä on suvussa tällainen tapa, että pikkulapsiaikaa suorastaan romantisoidaan ja muistellaan hartaudella ja runsaasti heti kun lapsi on päässyt taaperovaiheiden yli. Sitä kuvaillaan onnentäyteisenä aikana, joka näyttää tyssäävän viimeistään viisivuotissynttäreihin. Kun vauva syntyy, häntä hyysätään kuin viimeistä päivää, mut kukaan ei tunnu ikinä sanovan nille kouluikäisille, saati vähän vanhemmille, että nämä ovat suloisia ja ihania. Sitä sit kyllä muistellaan, kuinka suloisia he olivat vauvoina.
Tämä on alkanut pistää silmään nyt omien lapsieni myötä koska se on jotenkin niin älytöntä ettei se ole hyväksi lapsille. Olin juuri serkun rippijuhlissa, ja sielläkin vaan jollotettiin kuinka suloinen pellavapää toi päivänsankari oli pienenä. Vain pari meistä vieraista piti puheen siitä, kuinka hienoa on, että hän on jo nuori ja aivan pian oman itsenäisen elämänsä alussa.
Aivan kuin meidän lähisuvussa haluttaisiin pitää lapset aina pieninä eikä oikein kestetä sitä, että he kasvavat omiksi persoonikseen joilla on oma tahto ja näkemys.Kyse ei siis ole vaan siitä, että lasten lapsuutta on kiva muistella vaan jostain muusta.
Ymmärtääkö kukaan, mitä tarkoitan? Onko kukaan törmännyt vastaavaan? Mitä ajattelet siitä?
Kommentit (3)
Miehen suvussa taas keskitytään täysillä vain ensimmäisenä syntyneeseen lapsenlapseen, joka on...POIKA! (kaikki muut ovatkin sitten olleet tyttöjä...).
Meillä taasen vanhemmat sukulaiset ihailee aina niitä lapsia, jotka ei ole paikalla. Mahtaa tuntua kivalta niistä läsnä olevista lapsista :(
Meillä taasen vanhemmat sukulaiset ihailee aina niitä lapsia, jotka ei ole paikalla. Mahtaa tuntua kivalta niistä läsnä olevista lapsista :(